torstaina, syyskuuta 02, 2004
Painavat suomalaiset
Tein viime viikonloppuna vaimolle mieliksi ja vein hänet katsomaan kuningas Arthurista kertovaa elokuvaa. Elokuvan oli käsikirjoittanut sama henkilö tai samat henkilöt, jotka aiemmin olivat vastuussa Gladiator-rymistelyn tarinasta. Näin miehen makuun sekä kuningas Arthur että Gladiaattori olivat sellaisia sopivan melskeisiä elokuvia, mutta vaimo valitti tarinan ohkaisuutta ja ihmissuhdekehittelyjen pinnallisuutta. Ne naiset.
Elokuvateatterissa aikaa kulutellessani en voinut olla huomaamatta erästä aika mielenkiintoista seikkaa. Paikalla oli enimmäkseen nuoria ihmisiä, mutta huomattava osa oli erittäin ylipainoisia. Paikoitellen ihmiset olivat jopa niin suuria, että arvioin heillä olevan vaikeuksia istua elokuvateatterin tuoleissa. Kokemus oli yllättävä, koska en ole sitten opiskeluvuosieni opettajasijaisuuksien jälkeen nähnyt niin paljon nuoria ihmisiä yhtä aikaa - nuoria, painavia ihmisiä. Ilmeisesti jotakin on tapahtunut noin kymmenen vuoden sisään. Tietysti se on mahdollista, että elokuvissa käyvät vain ne tavallista painavammat kansalaiset, mutta en jaksa tätäkään täysin uskoa.
Opetushallituksen verkkolehden mukaan ylipainoisuus on yleisempää suomalaisten nuorten keskuudessa kuin muualla Euroopassa. 35 maan pojista 15% saa ylipainoisen tuomion ja Suomessa vastaava luku on 17%. Muualla 8% tytöistä on liikapainoisia, täällä Suomessa luku on 9%. Mutta yleisesti ottaen katukuvassa lihavia ovat mielestäni nuoret tytöt. Tilastoissa tämä ei näy. Samassa verkkolehti-linkissä on muuten artikkeli suomalaisten poikien kunnon heikentymisestä, josta on saatu tietoa mm. puolustusvoimien kuntotestien kautta.
Antaa kaikkien kukkien kukkia..?
Olen varmasti kauhistuttavan epäempaattinen ihminen, mutta minulla on vaikeuksia ymmärtää sairaalloisen ylipainoisia ihmisiä. Ruoan lappaminen naamariin niin, että vartalo paisuu kuin pullataikina on lähinnä itsetuhoinen taipumus. Yhteiskunta puuttuu ennemmin tai myöhemmin siihen, jos kansalainen on huumeiden orja, jos hän ajaa ilman turvavyötä tai jos maksa-arvot viittaavat alkoholismiin. Mutta tämänkin artikkelin mukaan lääkärit vastaanotoilla eivät uskalla puhua ylipainoisille potilaille heidän tilanteestaan. Kuitenkaan Suomessa ei ole Yhdysvaltoihin verrattavissa olevia lihavien kansalaisliikkeitä, jotka kirjaimellisesti tukkisivat terveydenhuollon ammattilaisten turvan. Missä siis on vika? Itsetuhoisen lihavan pitää antaa olla "sellainen kuin hän on", mutta tupakoitsijat, alkoholistit ja huumeidenkäyttäjät eivät saa samaa oikeutta "olla sellaisia kuin he ovat".
Minusta yhteiskuntaa ei pitäisi velvoittaa hoitamaan aikuisiän diabeetikon sairauskuluja, jos hänen painoindeksinsä on yli 35. Tässä vaiheessa voitaisiin jo puhua itseaiheutetusta sairaudesta. Ihmiset eivät ikinä opi kantamaan vastuuta omista elämäntavoistaan, jos valtio tekee parhaansa paapoakseen kaiken vastuuntunnon huit hemmettiin. Kyllä joskus heikompaa hirvittää kun tulevaisuus käy mielessä, yhä vanhenevat ja sairastelevammat suuret ikäluokat ja ne kustannukset, joita tästä tulee syntymään. Samaan aikaan suomalaiset nuoret ahtavat itsensä Mäkkärillä komeaan kuntoon ja nuoret vanhemmat vinkuvat lapsille päivähoitoa viikonloppujenkin ajaksi. Vastuuttomuus taitaa olla päivän trendi.
Minusta itsensä kohtuullisessa kunnossa pitäminen on myös kohteliaisuutta muita ihmisiä kohtaan. Satun tietämään suurella varmuudella, että ulkoinen olemus vaikuttaa myös työpaikkoja haettaessa. Se ei tarkoita epäpätevän ja komean palkkaamista, vaan sen pätevän ja kunnossa olevan palkkaamista. Eli siinäkin mielessä ihmisen kannattaa välttää valasmaista olemusta.
Lihavat on lepposia..?
Kummallista kyllä, Lovelacen testi käsitteli samansuuntaisia asioita tänään. Tässä blogissa aivan oikein huomautettiin, että monelle sisäisestä kauneudesta puhuvalle sisäinen kauneus on aina juuri ulkoisesti rumissa ihmisissä. Ulkoisesti kaunis on sen sijaan melko todennäköisesti sisäisesti ruma.
Me emme paljon hampurilaispaikkoja harrasta, mutta edellisen kerran kun sellaisessa olimme, sattui silmiini kaksi erittäin ylipainoista naista. Kumpikin oli noin 30-35-vuotiaita, toisella oli kaksi lasta mukanaan ja toisella kolme. Miestä näihin erillisiin seurueisiin ei kuulunut. Täytyy ihan oikeasti sanoa, että se sanonta lihavien leppoisuudesta ei pitänyt paikkaansa näiden naisihmisten kohdalla. Kumpikin oli hapan, kiukkuinen, huonosti pukeutunut ja hermot ilmeisen kireällä lasten vuoksi. Kaikkein pahimmalta tuntui nähdä sitä huutoa lapsille kun ruoka oli vielä pureksimatta suussa. Tätäkö on sitten se sisäinen kauneus?
tiistaina, elokuuta 17, 2004
Lampolassa kuohahtaa taas kerran
Teenpä poikkeuksen verkkaiseen päivitystahtiini ja ärisen jälleen kerran. Iltasanomat, tuo Suomen kansan keskusteluforum, jonka gallupit kertovat päivästä toiseen missä kansakunnan kaappi seisoo. Päivä, pari sitten kysyttiin IS-gallupissa, pitäisikö kotona olevan vanhemman saada viedä toinen - usein vanhempi - lapsi päiväkotiin, jos perheen nuorimmaista hoidetaan kotona. Takana oli tietysti Sailaksen ajatus päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Sailas kun on rohjennut avata suunsa ja puhua tätä älyttömyyttä vastaan.
Ei kestänyt kauaakaan, kun Iltasanomat uutisoi äitien olevan järkyttyneitä ja paheksuvan Sailaksen ajatuksia. Järkyttyneitä ja paheksuvia siitä uhkasta, että joutuisivat itse kantamaan vastuuta lapsistaan. Jo on aikoihin eletty. Isien mielipidettä asiasta ei taidettu muuten edes kysyä, kuten tavallista. Veikkaisin, että isät eivät olisi olleet ihan niin järkyttyneitä ja paheksuvia. Miksi ihminen lisääntyy, jos hän järkyttyy ajatuksesta, että joutuu viettämään aikaa oman lapsensa kanssa? Järkytykseltä kun säästyisi käyttämällä e-pillereitä tai sijoittamalla kondomeihin.
Nykyisin lapsista ruikuttaminen on oikein muotijuttu. Jokainen valittaa, kuinka raskasta on lapsenhoito. Kuitenkin vekaroita on kotona vain yksi tai kaksi, ja isovanhemmat aikoinaan hoitivat kymmenpäisen katraan ilman isompia valituksia. Iltasanomia lukiessa tulee oikein ikävä niitä aikoja, jolloin valittamisen ja ruikuttamisen katsottiin olevan aikuisen ihmisen arvolle sopimattomia aktiviteetteja.
Kuinkakohan pitkään yhteiskunta aikoo rahoittaa ihmisten laiskuutta ja mukavuudenhalua. Se nimittäin on minun kirjoissani laiskuutta, jos pyöräyttää kaksi tenavaa, eikä jaksa niitä hoitaa kotona vaan toinen täytyy tupata päiväkotiin pois toisen tieltä. Tulevaisuudessa voi olla mielenkiintoista nähdä, kuinka priorisointi sujuu, kun vanhoja ja sairaita tarvitsevia on paljon, ja samaan aikaan nuoret aktiivi-ikäiset eivät pysty hoitamaan omaa tonttiaan. Todellinen elämä ryysää sisään ovista ja ikkunoista, karmit kaulassa.
Teenpä poikkeuksen verkkaiseen päivitystahtiini ja ärisen jälleen kerran. Iltasanomat, tuo Suomen kansan keskusteluforum, jonka gallupit kertovat päivästä toiseen missä kansakunnan kaappi seisoo. Päivä, pari sitten kysyttiin IS-gallupissa, pitäisikö kotona olevan vanhemman saada viedä toinen - usein vanhempi - lapsi päiväkotiin, jos perheen nuorimmaista hoidetaan kotona. Takana oli tietysti Sailaksen ajatus päivähoito-oikeuden rajoittamisesta. Sailas kun on rohjennut avata suunsa ja puhua tätä älyttömyyttä vastaan.
Ei kestänyt kauaakaan, kun Iltasanomat uutisoi äitien olevan järkyttyneitä ja paheksuvan Sailaksen ajatuksia. Järkyttyneitä ja paheksuvia siitä uhkasta, että joutuisivat itse kantamaan vastuuta lapsistaan. Jo on aikoihin eletty. Isien mielipidettä asiasta ei taidettu muuten edes kysyä, kuten tavallista. Veikkaisin, että isät eivät olisi olleet ihan niin järkyttyneitä ja paheksuvia. Miksi ihminen lisääntyy, jos hän järkyttyy ajatuksesta, että joutuu viettämään aikaa oman lapsensa kanssa? Järkytykseltä kun säästyisi käyttämällä e-pillereitä tai sijoittamalla kondomeihin.
Nykyisin lapsista ruikuttaminen on oikein muotijuttu. Jokainen valittaa, kuinka raskasta on lapsenhoito. Kuitenkin vekaroita on kotona vain yksi tai kaksi, ja isovanhemmat aikoinaan hoitivat kymmenpäisen katraan ilman isompia valituksia. Iltasanomia lukiessa tulee oikein ikävä niitä aikoja, jolloin valittamisen ja ruikuttamisen katsottiin olevan aikuisen ihmisen arvolle sopimattomia aktiviteetteja.
Kuinkakohan pitkään yhteiskunta aikoo rahoittaa ihmisten laiskuutta ja mukavuudenhalua. Se nimittäin on minun kirjoissani laiskuutta, jos pyöräyttää kaksi tenavaa, eikä jaksa niitä hoitaa kotona vaan toinen täytyy tupata päiväkotiin pois toisen tieltä. Tulevaisuudessa voi olla mielenkiintoista nähdä, kuinka priorisointi sujuu, kun vanhoja ja sairaita tarvitsevia on paljon, ja samaan aikaan nuoret aktiivi-ikäiset eivät pysty hoitamaan omaa tonttiaan. Todellinen elämä ryysää sisään ovista ja ikkunoista, karmit kaulassa.
maanantaina, elokuuta 16, 2004
Vaikka päivitystahti on muuttunut etananhitaaksi ja päivitykset tapahtuvat lähinnä muutamien kuukausien välein, olen silti seurannut blogimaailmaa ja sen kasvua. Blogimaailmassa on tapahtunut sama valitettava kehitys kuin esimerkiksi internetissä 1990-luvun puolivälin jälkeen. Kun tietokoneiden hinnat menivät halvoiksi ja mukaan tuli paljon porukkaa näistä kauniisti yskäistyistä kolmannen maailman maista, alkoivat kaikki perinteiset chat-ohjelmat taantua. Spämmäyksen määrä kasvoi myös komeasti internetin jokapäiväistyessä. Kuinkahan moni mahtaa muistaa sitä aikaa, jolloin sähköpostista ei löytynyt yhden yhtäkään späm-viestiä? Minä muistan.
Blogimaailmasta on tullut tylsä paikka. Kymmenittäin samanlaisia blogeja, jotka pyrkivät vain hauskuuttamaan. Ja lisäksi vielä hyvin samanlaisilla keinoilla. Kuka osaa nähdä mitään eroa Moroskoopissa ja Kysyn Vaan-tuotoksessa? Lehtikin jatkaa samoilla linjoilla. Sitten ovat tietysti naispuoliset humoristimme, jotka pyrkivät samaan hiukan kesymmin keinoin kuin miespuoliset vastineensa. Enää ei tarvita Haksun huumorisivuja, huumoria voi löytää Blogilandiasta ihan ilmaiseksi. Tosin sen laatu ei aina ole kaksista.
Huumoriblogien pärjääminen pinserin blogilistalla kertoo puolestaan blogien lukijakunnan muutoksesta. Silloin kun homma oli vielä pienen mittakaavan touhua, pärjäsivät blogilistalla ilmeisen fiksut ja pohdiskelevat blogit. Nyt tilanne on aivan toinen. Omaa korkeaa sijoitusta ei voi enää juhlia, koska ympärillä nauttivat yhtäläisen korkeasta sijoituksesta blogit, jotka ovat pelkkää liirumlaarumia, kauniisti sanottuna.
Vulgarisaatio on todellakin tapahtunut ja tehnyt tehtävänsä. Mitä demokraattisemmiksi systeemit muuttuvat, sen matalatasoisemmiksi ne myös käyvät. Kun aikoinaan tietokoneen omistaminen jo vaati tiettyä rahallista pärjäämistä / know how:ta, pysyi keskustelukin jollakin tasolla. Kun köyhimykset, kadunmiehet ja tietämättömät tulevat mukaan, laskee taso väistämättä.
Blogimaailmasta on tullut tylsä paikka. Kymmenittäin samanlaisia blogeja, jotka pyrkivät vain hauskuuttamaan. Ja lisäksi vielä hyvin samanlaisilla keinoilla. Kuka osaa nähdä mitään eroa Moroskoopissa ja Kysyn Vaan-tuotoksessa? Lehtikin jatkaa samoilla linjoilla. Sitten ovat tietysti naispuoliset humoristimme, jotka pyrkivät samaan hiukan kesymmin keinoin kuin miespuoliset vastineensa. Enää ei tarvita Haksun huumorisivuja, huumoria voi löytää Blogilandiasta ihan ilmaiseksi. Tosin sen laatu ei aina ole kaksista.
Huumoriblogien pärjääminen pinserin blogilistalla kertoo puolestaan blogien lukijakunnan muutoksesta. Silloin kun homma oli vielä pienen mittakaavan touhua, pärjäsivät blogilistalla ilmeisen fiksut ja pohdiskelevat blogit. Nyt tilanne on aivan toinen. Omaa korkeaa sijoitusta ei voi enää juhlia, koska ympärillä nauttivat yhtäläisen korkeasta sijoituksesta blogit, jotka ovat pelkkää liirumlaarumia, kauniisti sanottuna.
Vulgarisaatio on todellakin tapahtunut ja tehnyt tehtävänsä. Mitä demokraattisemmiksi systeemit muuttuvat, sen matalatasoisemmiksi ne myös käyvät. Kun aikoinaan tietokoneen omistaminen jo vaati tiettyä rahallista pärjäämistä / know how:ta, pysyi keskustelukin jollakin tasolla. Kun köyhimykset, kadunmiehet ja tietämättömät tulevat mukaan, laskee taso väistämättä.
maanantaina, toukokuuta 17, 2004
Pinseri rohkaisee postaamaan?
Pinserin blogilistan mukaan olen päivittänyt, vaikkei sellaisesta ole merkkiäkään näkynyt. Otan kuitenkin vihjeestä vaarin ja kirjoittelen vapaapäivän ratoksi muutamia mietteitä. Onhan viimeisimmästä jo hävyttömän pitkä aika.
Kesä tuntui jokin aika sitten tekevän tuloaan vahvasti rannikkoseudulla. Lämpimien säiden hullaannuttamana huoneenhallitus päätyi investoimaan kaasugrilliin. Sain härvelin koottua, mutta pahaksi onneksi lämpimät säät loppuivat siihen kuin seinään. Saamme siis vielä jäädä odottelemaan grillikauden avajaisia. Noinkohan kaasugrillillä edes saa aikaan sitä muistoissa marinoitunutta, mustalla karstalla varustettua, sisältä kylmää kesämakkaraa? Vai tuleeko kaikesta liiankin passelia? Kesäiseen grillaamiseenhan kuuluu aina tietty yllätyksellisyyden elementti ja erityisesti nämä karsinogeeniset karstat.
On kaikki niinkuin ennenkin
Juri Derjabin on sitten avannut sanaisen arkkunsa Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Derjabin julkaisi artikkelin Nezavisimaja Gazetassa, pääsisältönään toteamus, että Venäjän pitää vaikuttaa Suomen Nato-jäsenyyteen. Tarkalleen ottaen tässä on tietysti kyse siitä, että Venäjä vanhaan tyyliinsä uhkailemalla, kiristämällä ja pelottelemalla saisi suomalaiset pissasukat pelästymään pois suuren, pahan sotilasliiton kynnykseltä.
Ilmeisesti olen nyt jonkinlaisessa informaatiopimennossa, koska viimeksi kun katsoin, oli Suomi itsenäinen ja suvereeni valtio, joka käsittääkseni päättää ulkopoliittisista ratkaisuistaan itse ilman ramppaamisia Tehtaankadun hyväksymistä hakien. Vai olenko väärässä ja kenties aikakone on vienyt meidät takaisin 70-luvulle?
Itse osasin kyllä odottaa tätä Venäjän vetoa. Nyt kun Baltia on jo heidän kannaltaan menetetty tapaus, täytyy painostuksen painopiste siirtää muualle ja toivoa parempaa menestystä siellä. Balttejakin uhkailtiin synkillä seuraamuksilla, jos he Natoon erehtyisivät mukaan. Siellä ratkaisu kuitenkin tehtiin ja Venäjä saa luvan elää sen kanssa. Saa nähdä kuinka käy Suomessa?
Derjabinin taktiikka on sinänsä huonosti valittu. Tietysti meillä ovat nämä omat pikku pupujussimme, jotka tulevat tästä lausunnosta taas saamaan vettä myllyynsä, mutta meillä on myös tätä kansanosaa, joka hyvinkin voi pelkkää itsepäisyyttä heilahtaa Natojäsenyyden kannalle, jos Venäjä sitä alkaa avoimesti vastustaa.
Pinserin blogilistan mukaan olen päivittänyt, vaikkei sellaisesta ole merkkiäkään näkynyt. Otan kuitenkin vihjeestä vaarin ja kirjoittelen vapaapäivän ratoksi muutamia mietteitä. Onhan viimeisimmästä jo hävyttömän pitkä aika.
Kesä tuntui jokin aika sitten tekevän tuloaan vahvasti rannikkoseudulla. Lämpimien säiden hullaannuttamana huoneenhallitus päätyi investoimaan kaasugrilliin. Sain härvelin koottua, mutta pahaksi onneksi lämpimät säät loppuivat siihen kuin seinään. Saamme siis vielä jäädä odottelemaan grillikauden avajaisia. Noinkohan kaasugrillillä edes saa aikaan sitä muistoissa marinoitunutta, mustalla karstalla varustettua, sisältä kylmää kesämakkaraa? Vai tuleeko kaikesta liiankin passelia? Kesäiseen grillaamiseenhan kuuluu aina tietty yllätyksellisyyden elementti ja erityisesti nämä karsinogeeniset karstat.
On kaikki niinkuin ennenkin
Juri Derjabin on sitten avannut sanaisen arkkunsa Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Derjabin julkaisi artikkelin Nezavisimaja Gazetassa, pääsisältönään toteamus, että Venäjän pitää vaikuttaa Suomen Nato-jäsenyyteen. Tarkalleen ottaen tässä on tietysti kyse siitä, että Venäjä vanhaan tyyliinsä uhkailemalla, kiristämällä ja pelottelemalla saisi suomalaiset pissasukat pelästymään pois suuren, pahan sotilasliiton kynnykseltä.
Ilmeisesti olen nyt jonkinlaisessa informaatiopimennossa, koska viimeksi kun katsoin, oli Suomi itsenäinen ja suvereeni valtio, joka käsittääkseni päättää ulkopoliittisista ratkaisuistaan itse ilman ramppaamisia Tehtaankadun hyväksymistä hakien. Vai olenko väärässä ja kenties aikakone on vienyt meidät takaisin 70-luvulle?
Itse osasin kyllä odottaa tätä Venäjän vetoa. Nyt kun Baltia on jo heidän kannaltaan menetetty tapaus, täytyy painostuksen painopiste siirtää muualle ja toivoa parempaa menestystä siellä. Balttejakin uhkailtiin synkillä seuraamuksilla, jos he Natoon erehtyisivät mukaan. Siellä ratkaisu kuitenkin tehtiin ja Venäjä saa luvan elää sen kanssa. Saa nähdä kuinka käy Suomessa?
Derjabinin taktiikka on sinänsä huonosti valittu. Tietysti meillä ovat nämä omat pikku pupujussimme, jotka tulevat tästä lausunnosta taas saamaan vettä myllyynsä, mutta meillä on myös tätä kansanosaa, joka hyvinkin voi pelkkää itsepäisyyttä heilahtaa Natojäsenyyden kannalle, jos Venäjä sitä alkaa avoimesti vastustaa.
keskiviikkona, huhtikuuta 28, 2004
Markkina-arvoteorian taustavoimat
Putkiaivoisiksi luonnontiedenörteiksikin solvatut bloggaajat ovat jo ammoisina aikoina julistaneet markkina-arvoteoriaa koskien ihmisten pariutumista. Aloin miettiä missä mahtaa olla tämän teorian tiedollinen pohja. Pohjautuuko se joidenkin matti meikäläistä suurempien ja maineikkaampien ajattelijoiden tuotoksiin, vai ihan itsekö on järkeilty?
Luin uudestaan Francis Fukuyaman "The Great Disruption" ja jotkut siinä esitetyt ajatukset olivat kuin suoraan MAT-henkilöiden suusta. Fukuyamakin näkee polygamian ja oikeuden käyttää monia naisia sellaisena oikeutena, joka on aina kuulunut korkeimman tason miehille. Miesten halu saavuttaa valtaa ja varakkuutta on osittain motivoitu sillä, että kyseiset ominaisuudet ovat myös hyödyksi, jos haluaa päästä nauttimaan lukuisten eri naisten vartaloista.
Fukuyama muuten suomii feministejä siitä, että feministit väittävät erheellisesti seksuaalisen vallankumouksen hyödyttäneen molempia sukupuolia yhtäläisesti. Asiahan ei ole näin. Itse asiassa seksuaalisessa vallankumouksessa kyse on enemmänkin miehen etujen ajamisesta kuin naisen. Ennen 50-lukua Playboy-elämäntyylistä pääsivät nauttimaan hyvin harvat ja valitut mieseliitin edustajat. 50-luvun jälkeen tavalliset miehet ovat päässeet nauttimaan samasta asiasta ja pitkälti naisten kustannuksella. Perheen alasajo, sosiaalisten rakenteiden murtuminen ja yhteisen arvopohjan puute yhteiskunnassa johtaa runsaisiin avioeroihin ja hylättyihin puolisoihin. Ikääntyvän, hylätyn vaimon on paljon vaikeampi avioitua uudestaan kuin saman ikäisen miehen.
Hyvin paljon fukuyamalaisilta kuulostavia ajatuksia esittelee myös Fred Reed. Kolumneissa suosittuina aiheina ovat rikollisuuden kasvu, naisasialiikkeen toilaukset ja humanistinen liirumlaarum. Reed on päätynyt täysin samoihin johtopäätöksiin kuin Fukuyamakin: rikollisuuden kasvu johtuu yhteisen arvopohjan puuttumisesta. Arvorelativismi johtaa vääjäämättä siihen, että yhä harvempi ihminen vaivautuu miettimään sellaisia käsitteitä kuin oikea ja väärä. Jokainen "elämäntapavalinta" hyväksytään yhtä arvokkaana. Tätä saarnaavat Suomessa erityisesti Seta ja erilaiset vasemmistoryhmät.
Yhteinen arvopohja on ensinnäkin sitä, että on olemassa väitteitä, jotka suurin osa kansalaisista myöntää todeksi. Tällaisia väitteitä voivat olla vaikkapa seuraavat: 1) on väärin varastaa toisen ihmisen auto ja 2) on väärin ottaa avioero. Kun suurin osa ihmisistä on tätä mieltä ja jyrkästi, niin autoja ei oteta tai ainakin niiden ottaminen on huomattavasti harvinaisempaa kuin nykyisin. Nykyisin vain yhteiskunnassa on näitä ganstoja ja räppäreitä ja muita vastaavia, joiden mielestä on harvinaisen coool pölliä auto ja kruisailla sillä korttelirallia. On myös ihmisiä, joiden mielestä teoriassa auton ottaminen on tietysti väärin, mutta voi rikollisparkaa, varmaan oli kova lapsuus ja niin edelleen. Väitteiden myöntäminen todeksi ei nimittäin riitä: niiden rikkomisesta pitää olla valmis langettamaan sanktioita. Sanktiot voivat vaihdella vankeustuomiosta sosiaaliseen eristämiseen.
Miksi MAT suututtaa?
Ihmisiä raivostuttaa eriarvoisuus. On niin loputtoman epäreilua, että toinen on älykkäämpi kuin toinen ja toinen varakkaampi kuin naapurinsa. Ihmisiä myös raivostuttaa hyvän ulkonäön suoman edun sattumanvaraisuus. Sehän on toistaiseksi vain geeneistä kiinni. Tasapäistämiseen ja "tasa-arvoon" ( = kaikkien keskinkertaistamiseen ) pyrkiviä ihmisiä ei mikään niin pänni kuin Äiti Luonto, joka vääjäämättömästi tekee kauniista naisesta halutumman kuin rumasta ja pitkästä, komeasta miehestä toivotumman kumppanin kuin lyhyestä taviksesta. Ennen 1960- ja 1970-lukuja ihmiset pystyivät edes kestämään luonnon luoman eriarvoisuuden arvokkaasti, mutta nykyisin ei arvokkuudesta ole merkkiäkään. Uskottelu ja propaganda on mennyt perille pelottavan hyvin. Ihan oikeasti uskotaan, että ruman pitää olla yhtä suosittu kuin kauniin ja tyhmällä pitää olla oikeus yliopistotutkintoon ja raha ei saa merkitä mitään. Kun maailma todistaa kerta toisensa jälkeen uskomukset vääriksi, niin sitten katkeroidutaan.
Myönnän itse aivan rehellisesti, että ulkonäöllä oli varmasti osuutta asiaan, kun ensimmäisen kerran lähestyin naista, josta sittemmin tuli vaimoni. Neitoon tutustuttuani tietysti tajusin hänen luonteensa suurenmoisuuden ja lukuisat muut avunsa. Mikään näistä avuista ei kuitenkaan olisi paljastunut, ellen olisi tuntenut fyysistä vetoa häneen. Enkä huuda vaimoani materialistiksi, jos hänen mielestään olen mies, jonka kanssa on hyvä elää perhe-elämää taloudellisessakin mielessä. Vaimoni on nainen; tietysti hän miettii myös sitä, kuinka pystyn elättämään ja turvaamaan jälkeläisemme. Pitäisikö tästä sitten suuttua? Enpä taida viitsiä.
Putkiaivoisiksi luonnontiedenörteiksikin solvatut bloggaajat ovat jo ammoisina aikoina julistaneet markkina-arvoteoriaa koskien ihmisten pariutumista. Aloin miettiä missä mahtaa olla tämän teorian tiedollinen pohja. Pohjautuuko se joidenkin matti meikäläistä suurempien ja maineikkaampien ajattelijoiden tuotoksiin, vai ihan itsekö on järkeilty?
Luin uudestaan Francis Fukuyaman "The Great Disruption" ja jotkut siinä esitetyt ajatukset olivat kuin suoraan MAT-henkilöiden suusta. Fukuyamakin näkee polygamian ja oikeuden käyttää monia naisia sellaisena oikeutena, joka on aina kuulunut korkeimman tason miehille. Miesten halu saavuttaa valtaa ja varakkuutta on osittain motivoitu sillä, että kyseiset ominaisuudet ovat myös hyödyksi, jos haluaa päästä nauttimaan lukuisten eri naisten vartaloista.
Fukuyama muuten suomii feministejä siitä, että feministit väittävät erheellisesti seksuaalisen vallankumouksen hyödyttäneen molempia sukupuolia yhtäläisesti. Asiahan ei ole näin. Itse asiassa seksuaalisessa vallankumouksessa kyse on enemmänkin miehen etujen ajamisesta kuin naisen. Ennen 50-lukua Playboy-elämäntyylistä pääsivät nauttimaan hyvin harvat ja valitut mieseliitin edustajat. 50-luvun jälkeen tavalliset miehet ovat päässeet nauttimaan samasta asiasta ja pitkälti naisten kustannuksella. Perheen alasajo, sosiaalisten rakenteiden murtuminen ja yhteisen arvopohjan puute yhteiskunnassa johtaa runsaisiin avioeroihin ja hylättyihin puolisoihin. Ikääntyvän, hylätyn vaimon on paljon vaikeampi avioitua uudestaan kuin saman ikäisen miehen.
Hyvin paljon fukuyamalaisilta kuulostavia ajatuksia esittelee myös Fred Reed. Kolumneissa suosittuina aiheina ovat rikollisuuden kasvu, naisasialiikkeen toilaukset ja humanistinen liirumlaarum. Reed on päätynyt täysin samoihin johtopäätöksiin kuin Fukuyamakin: rikollisuuden kasvu johtuu yhteisen arvopohjan puuttumisesta. Arvorelativismi johtaa vääjäämättä siihen, että yhä harvempi ihminen vaivautuu miettimään sellaisia käsitteitä kuin oikea ja väärä. Jokainen "elämäntapavalinta" hyväksytään yhtä arvokkaana. Tätä saarnaavat Suomessa erityisesti Seta ja erilaiset vasemmistoryhmät.
Yhteinen arvopohja on ensinnäkin sitä, että on olemassa väitteitä, jotka suurin osa kansalaisista myöntää todeksi. Tällaisia väitteitä voivat olla vaikkapa seuraavat: 1) on väärin varastaa toisen ihmisen auto ja 2) on väärin ottaa avioero. Kun suurin osa ihmisistä on tätä mieltä ja jyrkästi, niin autoja ei oteta tai ainakin niiden ottaminen on huomattavasti harvinaisempaa kuin nykyisin. Nykyisin vain yhteiskunnassa on näitä ganstoja ja räppäreitä ja muita vastaavia, joiden mielestä on harvinaisen coool pölliä auto ja kruisailla sillä korttelirallia. On myös ihmisiä, joiden mielestä teoriassa auton ottaminen on tietysti väärin, mutta voi rikollisparkaa, varmaan oli kova lapsuus ja niin edelleen. Väitteiden myöntäminen todeksi ei nimittäin riitä: niiden rikkomisesta pitää olla valmis langettamaan sanktioita. Sanktiot voivat vaihdella vankeustuomiosta sosiaaliseen eristämiseen.
Miksi MAT suututtaa?
Ihmisiä raivostuttaa eriarvoisuus. On niin loputtoman epäreilua, että toinen on älykkäämpi kuin toinen ja toinen varakkaampi kuin naapurinsa. Ihmisiä myös raivostuttaa hyvän ulkonäön suoman edun sattumanvaraisuus. Sehän on toistaiseksi vain geeneistä kiinni. Tasapäistämiseen ja "tasa-arvoon" ( = kaikkien keskinkertaistamiseen ) pyrkiviä ihmisiä ei mikään niin pänni kuin Äiti Luonto, joka vääjäämättömästi tekee kauniista naisesta halutumman kuin rumasta ja pitkästä, komeasta miehestä toivotumman kumppanin kuin lyhyestä taviksesta. Ennen 1960- ja 1970-lukuja ihmiset pystyivät edes kestämään luonnon luoman eriarvoisuuden arvokkaasti, mutta nykyisin ei arvokkuudesta ole merkkiäkään. Uskottelu ja propaganda on mennyt perille pelottavan hyvin. Ihan oikeasti uskotaan, että ruman pitää olla yhtä suosittu kuin kauniin ja tyhmällä pitää olla oikeus yliopistotutkintoon ja raha ei saa merkitä mitään. Kun maailma todistaa kerta toisensa jälkeen uskomukset vääriksi, niin sitten katkeroidutaan.
Myönnän itse aivan rehellisesti, että ulkonäöllä oli varmasti osuutta asiaan, kun ensimmäisen kerran lähestyin naista, josta sittemmin tuli vaimoni. Neitoon tutustuttuani tietysti tajusin hänen luonteensa suurenmoisuuden ja lukuisat muut avunsa. Mikään näistä avuista ei kuitenkaan olisi paljastunut, ellen olisi tuntenut fyysistä vetoa häneen. Enkä huuda vaimoani materialistiksi, jos hänen mielestään olen mies, jonka kanssa on hyvä elää perhe-elämää taloudellisessakin mielessä. Vaimoni on nainen; tietysti hän miettii myös sitä, kuinka pystyn elättämään ja turvaamaan jälkeläisemme. Pitäisikö tästä sitten suuttua? Enpä taida viitsiä.
maanantaina, huhtikuuta 26, 2004
Risto E.J. avaa sanaisen arkkunsa
Ensimmäisten rohkeiden pioneerien joukossa Risto E.J. Penttilä puhuu suunsa puhtaaksi Suomen kansan suuresti rakastamasta presidentistä. Presidentti heikentää maan turvallisuutta hääräillessään maamiinojen tuhoksi ja talouselämälle hänen vaikutuksensa on kielteinen.
En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Olen jo pitkään ihmetellyt niin Halosta kuin ulkoministeri Tuomiojaakin. Joskus tuntuu vaikealta uskoa, että kyseiset henkilöt ihan oikeasti ovat suomalaisia poliitikkoja. Lähinnä näitä kahta tuntuu kiinnostavan kaikkien muiden pussiin pelaaminen kuin suomalaisten. Maamiinoista ei Suomen kaltainen maa voi luopua: jos pahin tapahtuu, säästävät ne suomalaisten sotilaiden henkiä. Tämän luulisi kiinnostavan naista, joka on olevinaan myös puolustusvoimien ylipäällikkö ( oltiinpa hänen soveltuvuudestaan siihen hommaan mitä mieltä hyvänsä ). Tuomiojalla on kiire riisua aseista EU:ta ja - jos suinkin mahdollista - vesittää sieltä tulevat turvallisuustakuut niin, ettei niistä olisi hädän hetkellä Suomelle mitään hyötyä.
Minä kun olen tällainen realisti vaan, en kaksinenkaan idealisti enkä kummoinenkaan maailmanparantaja, niin uskon, että näitä meidän valtioitamme, niiden taloudellisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia intressejä puolustetaan erilaisin väkivaltakoneistoin. Olennaista ei ole se, että koneistoja käytetään, vaan se, että ne ovat olemassa, niillä on kapasiteettia ja ne tarjoavat riittävän uhkan mahdolliselle hyökkääjälle. Kaikkien poskipusujen ja diplomatian kukkaiskielen takana on juuri tämä. Perimmältään maailma on aika simppeli kokonaisuus, systeemi, jossa anarkia vallitsee ja vahvimman laki sanelee viime kädessä sen, mitkä yhteiskunnat jatkavat olemassaoloaan ja mitkä katoavat. Näin siis todellisuudessa, kun kauniiden puheiden aika on ohi.
Kun viisimiljoonainen kansa on saanut asuttavakseen läntin luonnostaan ekspansiivisen jättivaltion vieressä, niin viisasta on pitää huolta siitä, että puolustukseen riittää rahaa ja maamiinoja. Kaikkein parasta on tietysti liittyä suurempaan, yhteisiä arvoja edustavaan koneistoon, jolla on sotilaallista kapasiteettia ja toimintakykyä niin, että kynnys tulla tänne kolkuttelemaan nousee todella korkealle. Ja niin me saamme edelleenkin rakennella saunoja ja pirttejä tässä maassa, pitää oman yhteiskuntajärjestyksemme ja elää ilman ulkopuolelta tulevia aggressioita.
Kummallista on ajatella, että valtion johtopaikoilla istuu ihmisiä, joilla on 15-vuotiaan rippikoululaisen maailmankuva. Olisin odottanut jotakin enemmän. Ja Erkki Liikasen nimittäminen Suomen Pankkiin oli kyllä vuosisadan vitsi. Verratkaapa, ystävät ja naapurit, Sixten Korkmanin ja Erkki Liikasen curriculum vitaeita. Jos Liikasen nimittäminen ei ollut poliittinen nimitys, niin mikähän sitten olisi.
Tuntuu vähän siltä, kuin presidenttimme kantaisi kyllä kiitettävästi huolta Nicaraguan köyhistä ja Afrikan sorretuista, mutta mielenkiintoa oman valtion asioihin ei oikein löydy. Tai jos löytyy, niin vain sen verran että ehditään nimittämään vanha puoluetoveri johonkin saatavilla olevaan huippuvirkaan.
Sodan olemus
Sain juuri luettua Peter Englundin "Kirjeitä nollapisteestä". Erityisesti ensimmäisen maailmansodan näyt ja vaikutelmat olivat jotakin käsittämätöntä. Syntyy sellainen vaikutelma, että ensimmäisen maailmansodan aattona sota oli erityisesti englantilaisille yläluokan ketunmetsästykseen verrattavissa olevaa hupia, jossa käytiin maalauksellisesti vihollisen kimppuun paljastetuin miekoin. Mittelössä eivät herrasmiesten univormutkaan likaantuneet, vaan mieltäylentävän taiston jälkeen vetäydyttiin puhtoisina omille puolelle. Upseereilla oli joitakin esteettisiä perusteita väheksyä uusia rekyylittömiä tykkejä - vanhojen siro muoto miellytti silmää enemmän. Konekivääri sopi ehkä afrikkalaisten dervissilaumojen kaatamiseen, muttei tietystikään sivistyneeseen eurooppalaiseen sodankäyntiin. Tuskastumisen maksimoimiseksi kerron vielä sellaisenkin yksityiskohdan, että englantilaisia ei huvittanut harjoitella taisteluhautaolosuhteissa, koska niissä miesten vormut tosiaan menivät ikävällä tavalla likaisiksi. Nämä herrat saivat todellisen pikakurssin sodan realismiin. Hinta oli korkea. Niinhän se yleensä tuppaa olemaan, kun ihmiset ottavat idealisminsa ja kaikki maalaukselliset, humanistiset ajatuksensa todesta.
Ensimmäisten rohkeiden pioneerien joukossa Risto E.J. Penttilä puhuu suunsa puhtaaksi Suomen kansan suuresti rakastamasta presidentistä. Presidentti heikentää maan turvallisuutta hääräillessään maamiinojen tuhoksi ja talouselämälle hänen vaikutuksensa on kielteinen.
En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Olen jo pitkään ihmetellyt niin Halosta kuin ulkoministeri Tuomiojaakin. Joskus tuntuu vaikealta uskoa, että kyseiset henkilöt ihan oikeasti ovat suomalaisia poliitikkoja. Lähinnä näitä kahta tuntuu kiinnostavan kaikkien muiden pussiin pelaaminen kuin suomalaisten. Maamiinoista ei Suomen kaltainen maa voi luopua: jos pahin tapahtuu, säästävät ne suomalaisten sotilaiden henkiä. Tämän luulisi kiinnostavan naista, joka on olevinaan myös puolustusvoimien ylipäällikkö ( oltiinpa hänen soveltuvuudestaan siihen hommaan mitä mieltä hyvänsä ). Tuomiojalla on kiire riisua aseista EU:ta ja - jos suinkin mahdollista - vesittää sieltä tulevat turvallisuustakuut niin, ettei niistä olisi hädän hetkellä Suomelle mitään hyötyä.
Minä kun olen tällainen realisti vaan, en kaksinenkaan idealisti enkä kummoinenkaan maailmanparantaja, niin uskon, että näitä meidän valtioitamme, niiden taloudellisia, sosiaalisia ja yhteiskunnallisia intressejä puolustetaan erilaisin väkivaltakoneistoin. Olennaista ei ole se, että koneistoja käytetään, vaan se, että ne ovat olemassa, niillä on kapasiteettia ja ne tarjoavat riittävän uhkan mahdolliselle hyökkääjälle. Kaikkien poskipusujen ja diplomatian kukkaiskielen takana on juuri tämä. Perimmältään maailma on aika simppeli kokonaisuus, systeemi, jossa anarkia vallitsee ja vahvimman laki sanelee viime kädessä sen, mitkä yhteiskunnat jatkavat olemassaoloaan ja mitkä katoavat. Näin siis todellisuudessa, kun kauniiden puheiden aika on ohi.
Kun viisimiljoonainen kansa on saanut asuttavakseen läntin luonnostaan ekspansiivisen jättivaltion vieressä, niin viisasta on pitää huolta siitä, että puolustukseen riittää rahaa ja maamiinoja. Kaikkein parasta on tietysti liittyä suurempaan, yhteisiä arvoja edustavaan koneistoon, jolla on sotilaallista kapasiteettia ja toimintakykyä niin, että kynnys tulla tänne kolkuttelemaan nousee todella korkealle. Ja niin me saamme edelleenkin rakennella saunoja ja pirttejä tässä maassa, pitää oman yhteiskuntajärjestyksemme ja elää ilman ulkopuolelta tulevia aggressioita.
Kummallista on ajatella, että valtion johtopaikoilla istuu ihmisiä, joilla on 15-vuotiaan rippikoululaisen maailmankuva. Olisin odottanut jotakin enemmän. Ja Erkki Liikasen nimittäminen Suomen Pankkiin oli kyllä vuosisadan vitsi. Verratkaapa, ystävät ja naapurit, Sixten Korkmanin ja Erkki Liikasen curriculum vitaeita. Jos Liikasen nimittäminen ei ollut poliittinen nimitys, niin mikähän sitten olisi.
Tuntuu vähän siltä, kuin presidenttimme kantaisi kyllä kiitettävästi huolta Nicaraguan köyhistä ja Afrikan sorretuista, mutta mielenkiintoa oman valtion asioihin ei oikein löydy. Tai jos löytyy, niin vain sen verran että ehditään nimittämään vanha puoluetoveri johonkin saatavilla olevaan huippuvirkaan.
Sodan olemus
Sain juuri luettua Peter Englundin "Kirjeitä nollapisteestä". Erityisesti ensimmäisen maailmansodan näyt ja vaikutelmat olivat jotakin käsittämätöntä. Syntyy sellainen vaikutelma, että ensimmäisen maailmansodan aattona sota oli erityisesti englantilaisille yläluokan ketunmetsästykseen verrattavissa olevaa hupia, jossa käytiin maalauksellisesti vihollisen kimppuun paljastetuin miekoin. Mittelössä eivät herrasmiesten univormutkaan likaantuneet, vaan mieltäylentävän taiston jälkeen vetäydyttiin puhtoisina omille puolelle. Upseereilla oli joitakin esteettisiä perusteita väheksyä uusia rekyylittömiä tykkejä - vanhojen siro muoto miellytti silmää enemmän. Konekivääri sopi ehkä afrikkalaisten dervissilaumojen kaatamiseen, muttei tietystikään sivistyneeseen eurooppalaiseen sodankäyntiin. Tuskastumisen maksimoimiseksi kerron vielä sellaisenkin yksityiskohdan, että englantilaisia ei huvittanut harjoitella taisteluhautaolosuhteissa, koska niissä miesten vormut tosiaan menivät ikävällä tavalla likaisiksi. Nämä herrat saivat todellisen pikakurssin sodan realismiin. Hinta oli korkea. Niinhän se yleensä tuppaa olemaan, kun ihmiset ottavat idealisminsa ja kaikki maalaukselliset, humanistiset ajatuksensa todesta.
lauantaina, huhtikuuta 17, 2004
Pääsiäinen
Pääsiäinen tuli, oli ja meni. Menimme vaimon ja entisen bloggaajatuttavan, nykyisen perheystävän, kanssa nauttimaan ortodoksisen kirkon tunnelmasta pääsiäisyön jumalanpalvelukseen. Meille perheellisille palvelus osoittautui hieman liian pitkäksi ja noin puolessa välissä oli pakko lähteä kotiin, kun silmäluomet alkoivat liiaksi painaa. Ystävä miehineen seurasi palveluksen alusta loppuun saakka.
Pääsiäinen kaikkineen oli hyvä sekoitus maittavaa ruokaa, ystävien seuraa ja tilkan verran henkistäkin sisältöä. Naiset olivat kauniita, lampaanpaisti minttuhyytelön kera herkullista. Viini ilahdutti miehen sydäntä.
Nokian alamäki
Osakkeita omistavana ihmisenä olen tarkasti seurannut Nokian kujanjuoksua. Muutama kuukausi sitten suunnittelin itsekin sijoittavani hiukan rahaa Nokiaan, mutta onneksi jätin sen tekemättä. On pakko myöntää, ettei kyseessä ollut mikään kaukokatseisuus vaan yksinkertaisesti vaikeus löytää aikaa pankissa asioimiseen. Nettipankkiyhteyteni on ollut valitettavan oikullinen viime aikoina - ehkä onnekseni.
Eilen näin televisiosta Ollilan haastattelun. Ollila sanoo Nokian seuraavan tarkasti Suomen kehitystä. Tällä hetkellä Nokia ei ole siirtymässä Suomesta pois, mutta miten mahtaa käydä Ollilan seuraajan astuessa puikkoihin? Kaikkihan tietysti tiedämme, mistä kenkä hiertää: veroistapa hyvinkin. Naapurimaamme Viro muuten aikoo laskea kokonaisveroasteensa vähitellen nykyisestä 26 prosentista 20 prosenttiin. Virossahan on jo tällä hetkellä kevyt verotus Suomeen verrattuna, koska veroprosentti ei nouse riippumatta siitä, kuinka paljon on tullut tienattua tai tehtyä voittoa. Suomella on varsinainen aitiopaikka seurata naapurimme tasaverotusta ja sen vaikutusta kilpailukykyyn.
Mutta Nokiasta jatkaakseni. Tänä päivänä myynti ja markkinointi on tietysti hyvin suuressa määrin mielikuvien myymistä ihmisille, joiden perustarpeet on jo tyydytetty. Itse olen tähän asti pitänyt varmimpana pitää rahaa kiinni suhteellisen vakaissa ja perinteisissä sijoituskohteissa. Nokia teki monista sijoittajista miljonäärejä huippukautenaan, mutta kun osakkeiden arvo laskee, niin siinä saa taas moni toiveikas takkiinsa. Toisin sanottuna: vanhan kansan miehenä en jaksa pitää Nokiaa vakaana kohteena. Mielikuvat muuttuvat, brändit vaihtuvat, sillä saralla elämä ei voisi epävarmempaa olla. Tietysti Nokia tuosta vielä elpyy, nytpähän vain saimme terveellisen varoituksen siitä, että rahasampokaan ei ehkä ikuisesti tahkoa meille rahaa.
Blogidialogia
Ilkka Lovelacen testistä ilkkuu ammattikoululaisia ja ammattikoulujen opettajia. Täytyy minunkin myöntää, että ihan niin epätoivoiseksi tuskin koskaan heittäytyisin, että menisin ammattikouluun opettamaan. Olen usein puolileikillisesti todennut, että sekä ammattikoulut että lastentarhat ovat sellaisia paikkoja, ettei niissä opettava ihminen korkeakoulututkintoa tarvitse.
Muutenkin suomalainen koulutuspolitiikka on kummallinen. Joku keskuskomitea Helsingissä päättää mielivaltaisen tavoitteen ( korkeakoulutetaan 2/3 ikäluokasta ) ja tehdään yliopistoista lukion malliin "koko kansan kouluja". Yliopistot siis tyhmennetään, kuten lukiot tyhmennettiin ennen niitä. En ymmärrä mitä arvoa on sillä, että koulutetaan tohtoreita ja maistereita työttömyyskortistoon. Pian Priman kassalla meitä varmaankin palvelee maisterismyyjä.
Suomalaiset muistuttavat tavattoman paljon saksalaisia tittelinkipeydessään. Siksi vanhempi kuin vanhempi suosittelee pinnalliselle pimulleen lukio-opintoja, vaikka ammattikoulun kokkilinjalta voisi saada ammatin ja työpaikan. Samaan aikaan lukiota käyvät myös kaikenkarvaiset hiphopparipojat, vuosi vuodelta lapsellisemmaksi ja peruskoulumaisemmaksi muuttuva aines. Mitä asiaa tällaisilla on lukioon?
Ilkan pilkka ammattikoululaisista ja heidän opettajistaan oli pureva ja tosi, mutta ehkä on parempi, ettei ajatus leviäisi tämän suljetun piirin ulkopuolelle. Pikemminkin olisi syytä toivoa, että suomalaiset selkeästi ajattelultaan rajoittuneet nuoret hakeutuisivat edelleenkin ammattikouluihin - näin heidät nimittäin pidetään poissa lukioista, joihin pääsee jo naurettavan alhaisilla keskiarvoilla kiusaamaan ja häiriköimään. Lasten vanhempien päiväunissa taitaa vieläkin kirmailla eräänlainen arkkityyppi ylioppilas Larvannosta, isovanhempien kertomukset Suomen suvesta ja huolettomana ilakoivasta valkolakkipojasta, joka oli suurta herraa tutkintonsa vuoksi ja jolle kaikki ovet olivat avoinna
Pääsiäinen tuli, oli ja meni. Menimme vaimon ja entisen bloggaajatuttavan, nykyisen perheystävän, kanssa nauttimaan ortodoksisen kirkon tunnelmasta pääsiäisyön jumalanpalvelukseen. Meille perheellisille palvelus osoittautui hieman liian pitkäksi ja noin puolessa välissä oli pakko lähteä kotiin, kun silmäluomet alkoivat liiaksi painaa. Ystävä miehineen seurasi palveluksen alusta loppuun saakka.
Pääsiäinen kaikkineen oli hyvä sekoitus maittavaa ruokaa, ystävien seuraa ja tilkan verran henkistäkin sisältöä. Naiset olivat kauniita, lampaanpaisti minttuhyytelön kera herkullista. Viini ilahdutti miehen sydäntä.
Nokian alamäki
Osakkeita omistavana ihmisenä olen tarkasti seurannut Nokian kujanjuoksua. Muutama kuukausi sitten suunnittelin itsekin sijoittavani hiukan rahaa Nokiaan, mutta onneksi jätin sen tekemättä. On pakko myöntää, ettei kyseessä ollut mikään kaukokatseisuus vaan yksinkertaisesti vaikeus löytää aikaa pankissa asioimiseen. Nettipankkiyhteyteni on ollut valitettavan oikullinen viime aikoina - ehkä onnekseni.
Eilen näin televisiosta Ollilan haastattelun. Ollila sanoo Nokian seuraavan tarkasti Suomen kehitystä. Tällä hetkellä Nokia ei ole siirtymässä Suomesta pois, mutta miten mahtaa käydä Ollilan seuraajan astuessa puikkoihin? Kaikkihan tietysti tiedämme, mistä kenkä hiertää: veroistapa hyvinkin. Naapurimaamme Viro muuten aikoo laskea kokonaisveroasteensa vähitellen nykyisestä 26 prosentista 20 prosenttiin. Virossahan on jo tällä hetkellä kevyt verotus Suomeen verrattuna, koska veroprosentti ei nouse riippumatta siitä, kuinka paljon on tullut tienattua tai tehtyä voittoa. Suomella on varsinainen aitiopaikka seurata naapurimme tasaverotusta ja sen vaikutusta kilpailukykyyn.
Mutta Nokiasta jatkaakseni. Tänä päivänä myynti ja markkinointi on tietysti hyvin suuressa määrin mielikuvien myymistä ihmisille, joiden perustarpeet on jo tyydytetty. Itse olen tähän asti pitänyt varmimpana pitää rahaa kiinni suhteellisen vakaissa ja perinteisissä sijoituskohteissa. Nokia teki monista sijoittajista miljonäärejä huippukautenaan, mutta kun osakkeiden arvo laskee, niin siinä saa taas moni toiveikas takkiinsa. Toisin sanottuna: vanhan kansan miehenä en jaksa pitää Nokiaa vakaana kohteena. Mielikuvat muuttuvat, brändit vaihtuvat, sillä saralla elämä ei voisi epävarmempaa olla. Tietysti Nokia tuosta vielä elpyy, nytpähän vain saimme terveellisen varoituksen siitä, että rahasampokaan ei ehkä ikuisesti tahkoa meille rahaa.
Blogidialogia
Ilkka Lovelacen testistä ilkkuu ammattikoululaisia ja ammattikoulujen opettajia. Täytyy minunkin myöntää, että ihan niin epätoivoiseksi tuskin koskaan heittäytyisin, että menisin ammattikouluun opettamaan. Olen usein puolileikillisesti todennut, että sekä ammattikoulut että lastentarhat ovat sellaisia paikkoja, ettei niissä opettava ihminen korkeakoulututkintoa tarvitse.
Muutenkin suomalainen koulutuspolitiikka on kummallinen. Joku keskuskomitea Helsingissä päättää mielivaltaisen tavoitteen ( korkeakoulutetaan 2/3 ikäluokasta ) ja tehdään yliopistoista lukion malliin "koko kansan kouluja". Yliopistot siis tyhmennetään, kuten lukiot tyhmennettiin ennen niitä. En ymmärrä mitä arvoa on sillä, että koulutetaan tohtoreita ja maistereita työttömyyskortistoon. Pian Priman kassalla meitä varmaankin palvelee maisterismyyjä.
Suomalaiset muistuttavat tavattoman paljon saksalaisia tittelinkipeydessään. Siksi vanhempi kuin vanhempi suosittelee pinnalliselle pimulleen lukio-opintoja, vaikka ammattikoulun kokkilinjalta voisi saada ammatin ja työpaikan. Samaan aikaan lukiota käyvät myös kaikenkarvaiset hiphopparipojat, vuosi vuodelta lapsellisemmaksi ja peruskoulumaisemmaksi muuttuva aines. Mitä asiaa tällaisilla on lukioon?
Ilkan pilkka ammattikoululaisista ja heidän opettajistaan oli pureva ja tosi, mutta ehkä on parempi, ettei ajatus leviäisi tämän suljetun piirin ulkopuolelle. Pikemminkin olisi syytä toivoa, että suomalaiset selkeästi ajattelultaan rajoittuneet nuoret hakeutuisivat edelleenkin ammattikouluihin - näin heidät nimittäin pidetään poissa lukioista, joihin pääsee jo naurettavan alhaisilla keskiarvoilla kiusaamaan ja häiriköimään. Lasten vanhempien päiväunissa taitaa vieläkin kirmailla eräänlainen arkkityyppi ylioppilas Larvannosta, isovanhempien kertomukset Suomen suvesta ja huolettomana ilakoivasta valkolakkipojasta, joka oli suurta herraa tutkintonsa vuoksi ja jolle kaikki ovet olivat avoinna
