maanantai, lokakuu 27, 2003
Sanotaan hei hei peruskoululle!
Sain juuri loistavan idean akateemisen työttömyyden nujertamiseksi Suomessa. Meillähän on varsinkin humanoideja ja yhteiskuntatieteellisen kasvatteja työttöminä pilvin pimein. Aletaan perustaa yksityisiä kouluja. Nykyiset peruskoulut ovat muutenkin aikansa eläneet. Kuka muka voi vakavalla naamalla väittää, että tuleva filosofian maisteri tai tekniikan tohtori hyötyy ollessaan useamman vuoden koulukiusaajien kohteena?
Jokainen meistä tietää, vaikka ei sitä myöntäisikään, että peruskoulu on kiusaajien ja pohjasakan ehdoilla toimiva paikka. Sen loivat ne ihmiset, jotka sumensivat aivonsa sosialismilla - ei tarvitse uskoa minua, ottakaa asioista itse selvää ja katsokaa näiden tyyppien puoluekantoja - ja päättivät unohtaa realiteetit. Syntyi suomalainen peruskoulu, tuo tasapäistämisen tyyssija. Siellä edetään heikoimman oppilaan ehdoilla, koska kaikki muu olisi varmaankin fasistista. Keskiluokkaiset vanhemmat vääntelevät käsiään miettiessään pilttinsä kohtaloa nuorisorikollisten ja päihdepetterien kansoittamassa koulussa.
Aika taitaa olla kypsä muutokselle. Itse olisin valmis maksamaan siitä, että lapseni ei tarvitse "avartua" tai "kasvaa ihmisenä" kohtaamalla rikollista ja ala-arvoista pohjasakkaa. Kuinka moni muu olisi valmis maksamaan myös? Uskoisin että yllättävän moni. Suuri sosiaalinen kokeilu on saatu päätökseen ja tulokset eivät vakuuta.
Voisin itse vaikka jättää nykyisen työni ja alkaa opettaa luonnontieteitä hyvässä yksityisessä koulussa, jossa oppilailla on käytöstapoja ja hyvä perhetausta. Bloggaajista saisi muodostettua hyvän opettajakunnan, mikäli vain sosiaalinen omatunto venyisi tällaiseen "elitistiseen" hankkeeseen. Ostettaisiin isolla rahalla vaikka Kokkarisen Ilkka opettamaan tietojenkäsittelyä, Lumikki uskontoa ja luovaa kirjoittamista, Tommi Perkola filosofiaa ja minä itse tietysti voisin alkaa rehtoriksi. Vaimo voisi opettaa latinaa lapsukaisille. Uskoisin oppilaittemme pesevän peruskoulun penikat mennen tullen. Erityisesti jos opintoihin kuuluisi tapakasvatus ja etiketti.
Sain juuri loistavan idean akateemisen työttömyyden nujertamiseksi Suomessa. Meillähän on varsinkin humanoideja ja yhteiskuntatieteellisen kasvatteja työttöminä pilvin pimein. Aletaan perustaa yksityisiä kouluja. Nykyiset peruskoulut ovat muutenkin aikansa eläneet. Kuka muka voi vakavalla naamalla väittää, että tuleva filosofian maisteri tai tekniikan tohtori hyötyy ollessaan useamman vuoden koulukiusaajien kohteena?
Jokainen meistä tietää, vaikka ei sitä myöntäisikään, että peruskoulu on kiusaajien ja pohjasakan ehdoilla toimiva paikka. Sen loivat ne ihmiset, jotka sumensivat aivonsa sosialismilla - ei tarvitse uskoa minua, ottakaa asioista itse selvää ja katsokaa näiden tyyppien puoluekantoja - ja päättivät unohtaa realiteetit. Syntyi suomalainen peruskoulu, tuo tasapäistämisen tyyssija. Siellä edetään heikoimman oppilaan ehdoilla, koska kaikki muu olisi varmaankin fasistista. Keskiluokkaiset vanhemmat vääntelevät käsiään miettiessään pilttinsä kohtaloa nuorisorikollisten ja päihdepetterien kansoittamassa koulussa.
Aika taitaa olla kypsä muutokselle. Itse olisin valmis maksamaan siitä, että lapseni ei tarvitse "avartua" tai "kasvaa ihmisenä" kohtaamalla rikollista ja ala-arvoista pohjasakkaa. Kuinka moni muu olisi valmis maksamaan myös? Uskoisin että yllättävän moni. Suuri sosiaalinen kokeilu on saatu päätökseen ja tulokset eivät vakuuta.
Voisin itse vaikka jättää nykyisen työni ja alkaa opettaa luonnontieteitä hyvässä yksityisessä koulussa, jossa oppilailla on käytöstapoja ja hyvä perhetausta. Bloggaajista saisi muodostettua hyvän opettajakunnan, mikäli vain sosiaalinen omatunto venyisi tällaiseen "elitistiseen" hankkeeseen. Ostettaisiin isolla rahalla vaikka Kokkarisen Ilkka opettamaan tietojenkäsittelyä, Lumikki uskontoa ja luovaa kirjoittamista, Tommi Perkola filosofiaa ja minä itse tietysti voisin alkaa rehtoriksi. Vaimo voisi opettaa latinaa lapsukaisille. Uskoisin oppilaittemme pesevän peruskoulun penikat mennen tullen. Erityisesti jos opintoihin kuuluisi tapakasvatus ja etiketti.
perjantai, lokakuu 24, 2003
Bloggaan, vaikka ukkoudun
Tommipommi tituleerasi 22.10 kirjoittamassaan postauksessa Suomen Kuvalehden tunnetuksi pappalehdeksi. Minä ainakin myönnän reilusti ukkoutuneeni jo pitkä aika sitten, ja kyllä, Suomen Kuvalehti kuluu käsissä ja radiota kuunnellaan. Miksi ei kuunneltaisi, etenkin jos toinen vaihtoehto on katsoa televisiota?
Paljon palautetta on saanut edellinen islam-aiheinen kertomukseni. Jotakin tyhmää ja lapsellista on ihmisissä, jotka eivät suostu katsomaan tosiasioita sellaisina kuin ne ovat vaan kokevat tarvetta muuntaa ne puheissa poliittisesti korrekteiksi. Olen mielenkiinnolla seurannut islamin muuttumista entisen Neukkulan tapaiseksi asiaksi, josta jokainen järkevä ihminen tietää kyllä mitä ajatella, mutta sanoa ei saa. Kiintoisaa sinänsä, että kaiken arvostelun yläpuolelle kohotamme juuri ne asiat, joita vastaan väitämme olevamme, eli diktatuurit, teokratiat, yksilön vapauksien tallojat ja rikolliset. Mitähän tämä mahtaa kertoa länsimaisesta, tarkemmin sanottuna suomalaisesta ihmisestä?
Oma lukunsa ovat sitten ihmiset, jotka kirjoittelevat tällaisia purkauksia. Iltasanomat näyttää olevan se viimeinen foorumi, jolla kansan tyhmyys todellakin tiivistyy. Ensin moititaan suurvaltaa siitä, että se ajaa omaa etuaan, mutta se, että Suomi tappelee viimeiseen asti omien etujensa puolesta esimerkiksi Euroopan Unionin neuvottelupöydissä onkin tietysti vain isänmaallista ja sisukasta. Eli omien etujen ajaminen on sallittua pienille valtioille mutta ei suurille. Sitten höyrytään amerikkalaisten yleisestä moraalittomuudesta ja siitä, että hyökkäsivät valtio X:ään, jälleen törkeästi ajaen omia etujaan. Pointti todistetaan sillä, että osoitetaan kymmenen muuta maata, johon Yhdysvallat olisi voinut hyökätä, mutta ei hyökännyt. Tämä hyökkäämättömyys sitten toimii jollakin mystisellä tavalla lisäosoituksena Suuren Saatanan yleisestä kelvottomuudesta.
Tommipommi tituleerasi 22.10 kirjoittamassaan postauksessa Suomen Kuvalehden tunnetuksi pappalehdeksi. Minä ainakin myönnän reilusti ukkoutuneeni jo pitkä aika sitten, ja kyllä, Suomen Kuvalehti kuluu käsissä ja radiota kuunnellaan. Miksi ei kuunneltaisi, etenkin jos toinen vaihtoehto on katsoa televisiota?
Paljon palautetta on saanut edellinen islam-aiheinen kertomukseni. Jotakin tyhmää ja lapsellista on ihmisissä, jotka eivät suostu katsomaan tosiasioita sellaisina kuin ne ovat vaan kokevat tarvetta muuntaa ne puheissa poliittisesti korrekteiksi. Olen mielenkiinnolla seurannut islamin muuttumista entisen Neukkulan tapaiseksi asiaksi, josta jokainen järkevä ihminen tietää kyllä mitä ajatella, mutta sanoa ei saa. Kiintoisaa sinänsä, että kaiken arvostelun yläpuolelle kohotamme juuri ne asiat, joita vastaan väitämme olevamme, eli diktatuurit, teokratiat, yksilön vapauksien tallojat ja rikolliset. Mitähän tämä mahtaa kertoa länsimaisesta, tarkemmin sanottuna suomalaisesta ihmisestä?
Oma lukunsa ovat sitten ihmiset, jotka kirjoittelevat tällaisia purkauksia. Iltasanomat näyttää olevan se viimeinen foorumi, jolla kansan tyhmyys todellakin tiivistyy. Ensin moititaan suurvaltaa siitä, että se ajaa omaa etuaan, mutta se, että Suomi tappelee viimeiseen asti omien etujensa puolesta esimerkiksi Euroopan Unionin neuvottelupöydissä onkin tietysti vain isänmaallista ja sisukasta. Eli omien etujen ajaminen on sallittua pienille valtioille mutta ei suurille. Sitten höyrytään amerikkalaisten yleisestä moraalittomuudesta ja siitä, että hyökkäsivät valtio X:ään, jälleen törkeästi ajaen omia etujaan. Pointti todistetaan sillä, että osoitetaan kymmenen muuta maata, johon Yhdysvallat olisi voinut hyökätä, mutta ei hyökännyt. Tämä hyökkäämättömyys sitten toimii jollakin mystisellä tavalla lisäosoituksena Suuren Saatanan yleisestä kelvottomuudesta.
maanantai, lokakuu 20, 2003
Suu kiinni islamista, tai..
Vietetäänpä minuutin hiljainen hetki Suomen oikeuslaitoksen kunniaksi. Millaisista asioista suomalainen joutuu oikeuteen saamaan rangaistuksensa? Vaikkapa tällaisista:
"X.X on julkaissut erään yhdistyksen internetin kotisivulle rasistisen pilapiirroksen ja islamilaisia vastustavan kirjoituksensa, jossa on muun muassa nimittänyt islaminuskoisia kurkunleikkaajiksi ja sanonut heidän olevan lähes poikkeuksetta osapuolena kansallisissa ja kansainvälisissä aseellisissa selkkauksissa ja panttivankikriiseissä sekä alistavan ihmisiä voimakkaalla väkivallalla, ja siten levittänyt yleisön keskuuteen lausuntoja ja tiedonannon, joissa panetellaan ja solvataan uskonnollista ryhmää." ( lainaus asian selostuksesta )
Mitä tässä on siis tehty? Nimitetty muslimeja kurkunleikkaajiksi - he aivan ilmeisesti siis eivät koskaan syyllisty mainittuun aktiviteettiin - ja todettu islamistien olevan usein riitapukareina erilaisissa aseellisissa selkkauksissa. Ja tämäkö ei ole totta? Eihän nyt toki. Näiden asioiden sanominen ääneen on siis rikoslain 11. luvun 8 § vastainen rikos, joka tunnetaan myös nimellä kiihottaminen kansanryhmää vastaan.
Tapauksen tarkemmat tiedot löytävät täältä. En kuulu jutussa syytettynä olleen miehen fanikerhoon, mutta pientä rajaa sentään.
Eipä voi kuin siteerata Kaari Utriota:
"Nykyään on sopimatonta mainita ääneen islamin kielteisiä puolia. Länsimaisen suvaitsevaisuuden nimissä meidän pitäisi ummistaa silmämme toisten kulttuurien viheliäisiltä puolilta. Omaa kyllä saa haukkua. Kieltäydyn sellaisesta tekopyhyydestä. En ole lainkaan suvaitsevainen silloin, kun naisia sorretaan uskonnon nimissä. Minkä olen saonut kristinuskon tavasta kohdella naisia sanon myös islamin tavasta..."
Vietetäänpä minuutin hiljainen hetki Suomen oikeuslaitoksen kunniaksi. Millaisista asioista suomalainen joutuu oikeuteen saamaan rangaistuksensa? Vaikkapa tällaisista:
"X.X on julkaissut erään yhdistyksen internetin kotisivulle rasistisen pilapiirroksen ja islamilaisia vastustavan kirjoituksensa, jossa on muun muassa nimittänyt islaminuskoisia kurkunleikkaajiksi ja sanonut heidän olevan lähes poikkeuksetta osapuolena kansallisissa ja kansainvälisissä aseellisissa selkkauksissa ja panttivankikriiseissä sekä alistavan ihmisiä voimakkaalla väkivallalla, ja siten levittänyt yleisön keskuuteen lausuntoja ja tiedonannon, joissa panetellaan ja solvataan uskonnollista ryhmää." ( lainaus asian selostuksesta )
Mitä tässä on siis tehty? Nimitetty muslimeja kurkunleikkaajiksi - he aivan ilmeisesti siis eivät koskaan syyllisty mainittuun aktiviteettiin - ja todettu islamistien olevan usein riitapukareina erilaisissa aseellisissa selkkauksissa. Ja tämäkö ei ole totta? Eihän nyt toki. Näiden asioiden sanominen ääneen on siis rikoslain 11. luvun 8 § vastainen rikos, joka tunnetaan myös nimellä kiihottaminen kansanryhmää vastaan.
Tapauksen tarkemmat tiedot löytävät täältä. En kuulu jutussa syytettynä olleen miehen fanikerhoon, mutta pientä rajaa sentään.
Eipä voi kuin siteerata Kaari Utriota:
"Nykyään on sopimatonta mainita ääneen islamin kielteisiä puolia. Länsimaisen suvaitsevaisuuden nimissä meidän pitäisi ummistaa silmämme toisten kulttuurien viheliäisiltä puolilta. Omaa kyllä saa haukkua. Kieltäydyn sellaisesta tekopyhyydestä. En ole lainkaan suvaitsevainen silloin, kun naisia sorretaan uskonnon nimissä. Minkä olen saonut kristinuskon tavasta kohdella naisia sanon myös islamin tavasta..."
perjantai, lokakuu 17, 2003
Historian kirjoittamisesta politiikan ehdoilla
Jantusen blogissa oli maininta Kurt Kuhlmeyn lento-osastosta, jolla oli ratkaiseva vaikutus siihen, että Suomen armeija sai vuonna 1944 neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen pysäytetyksi. Kuten Jantunenkin mainitsee, Suomessa ei ennen ollut poliittisesti tarkoituksenmukaista mainita saksalaislentäjien suurta osuutta Kannaksen suurhyökkäyksen pysäyttämisessä.
Tässä huomaamme jälleen kerran sen, että kaikki historiankirjoitus on poliittista. Voittaja määrittelee sen, mitä on oikein ja sopivaa kirjoittaa ja muistaa. Tästä johtuen historian totuudellisuus ja tasapuolisuus alkaa usein toimia vasta myöhemmin. Vasta vuosikymmenien päästä saadaan useampi näkökulma.
Kyseessä ei niinkään ole tarkoituksellinen sensuuri, kuin erilaisten teosten ja painotusten priorisointi. Jos on olemassa kaksi Kannaksen suurhyökkäyksestä kertovaa kirjaa, joista toinen keskittyy suomalaisten toimintaan ja toinen tuo esiin saksalaisten osuuden, niin jo se riittää, että ensimmäinen saa enemmän palstatilaa lehdissä ja toinen vaietaan kuoliaaksi.
Jokin aika sitten baltit olivat pystyttäneet kiitospatsaan saksalaisille, jotka mitä ilmeisimmin olivat tehneet jotakin hyvää toisen maailmansodan aikana, kuten esimerkiksi auttaneet baltteja sotimaan neuvostoarmeijaa vastaan. Pian tuon patsaan pystyttämisen jälkeen alkoi sen ympärillä parveilla lauma ulkomaisia toimittajia ja monet tahot olivat suutuksissaan siitä, että saksalaiset olisivat oikeasti voineet tehdä jollekin kansakunnalle palveluksen. Tämä patsasjupakka tapahtui siis yli 50 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Patsas tai sen loukkaava teksti poistettiin pian tuon jälkeen. Baltitkin haluavat EU:iin, hekin haluavat muistaa "oikealla" tavalla.
Olen usein miettinyt sitä, miksi hävityn osapuolen pitää unohtaa oma totuutensa? Oikeus muistaa viedään, ja tilalle pakotetaan voittajan näkökulma. Mentaaliraiskaustahan tämä on tietysti.
Tunteilenko? -Tuskinpa vain. Minua huolestuttaa historiankirjoituksen poliittisuus. Milloin saamme lukea objektiivisesti kirjoitettuja juttuja suomettumisen ajasta? Tuleeko sekin viemään vielä 50 vuotta?
Jantusen blogissa oli maininta Kurt Kuhlmeyn lento-osastosta, jolla oli ratkaiseva vaikutus siihen, että Suomen armeija sai vuonna 1944 neuvostoarmeijan suurhyökkäyksen pysäytetyksi. Kuten Jantunenkin mainitsee, Suomessa ei ennen ollut poliittisesti tarkoituksenmukaista mainita saksalaislentäjien suurta osuutta Kannaksen suurhyökkäyksen pysäyttämisessä.
Tässä huomaamme jälleen kerran sen, että kaikki historiankirjoitus on poliittista. Voittaja määrittelee sen, mitä on oikein ja sopivaa kirjoittaa ja muistaa. Tästä johtuen historian totuudellisuus ja tasapuolisuus alkaa usein toimia vasta myöhemmin. Vasta vuosikymmenien päästä saadaan useampi näkökulma.
Kyseessä ei niinkään ole tarkoituksellinen sensuuri, kuin erilaisten teosten ja painotusten priorisointi. Jos on olemassa kaksi Kannaksen suurhyökkäyksestä kertovaa kirjaa, joista toinen keskittyy suomalaisten toimintaan ja toinen tuo esiin saksalaisten osuuden, niin jo se riittää, että ensimmäinen saa enemmän palstatilaa lehdissä ja toinen vaietaan kuoliaaksi.
Jokin aika sitten baltit olivat pystyttäneet kiitospatsaan saksalaisille, jotka mitä ilmeisimmin olivat tehneet jotakin hyvää toisen maailmansodan aikana, kuten esimerkiksi auttaneet baltteja sotimaan neuvostoarmeijaa vastaan. Pian tuon patsaan pystyttämisen jälkeen alkoi sen ympärillä parveilla lauma ulkomaisia toimittajia ja monet tahot olivat suutuksissaan siitä, että saksalaiset olisivat oikeasti voineet tehdä jollekin kansakunnalle palveluksen. Tämä patsasjupakka tapahtui siis yli 50 vuotta toisen maailmansodan päättymisestä. Patsas tai sen loukkaava teksti poistettiin pian tuon jälkeen. Baltitkin haluavat EU:iin, hekin haluavat muistaa "oikealla" tavalla.
Olen usein miettinyt sitä, miksi hävityn osapuolen pitää unohtaa oma totuutensa? Oikeus muistaa viedään, ja tilalle pakotetaan voittajan näkökulma. Mentaaliraiskaustahan tämä on tietysti.
Tunteilenko? -Tuskinpa vain. Minua huolestuttaa historiankirjoituksen poliittisuus. Milloin saamme lukea objektiivisesti kirjoitettuja juttuja suomettumisen ajasta? Tuleeko sekin viemään vielä 50 vuotta?
tiistai, lokakuu 14, 2003
Kiusaus, hybris, rangaistus - Idols
Suomessa on kauhisteltu Idols-ohjelman tuomariston kovuutta. Tuomaristo kun sanoo suoraan laulukyvyttömille, että he eivät osaa laulaa. Tuohtuneita ovat nuoret itse, nuorten vanhemmat ja Suuri Yleisö noin ylipäänsä.
En ota kantaa asian eettiseen puoleen, koska televisioviihteen etiikasta keskusteleminen on pitkälti eilispäivää. Se käytiin läpi jo Heikoin lenkki-ohjelman yhteydessä. Idols on vain saman jatkoa. On kuitenkin merkille pantavaa, että Idols ohjelman kaavassa on suorastaan kreikkalaisen draaman piirteitä. Ensin on kiusaus ( halu tulla poptähdeksi ), hybris ( liiallinen usko omiin kykyihin ) mistä seuraa rangaistus ( tuomaristo potkii kokelaan pihalle ). Uskoisin, että Aiskhylos ja kumppanit ovat omana aikanaan järkyttäneet yleisöään ihan yhtä lailla.
Älkää kiittäkö tästä lennokkaasta ajatelmasta minua, matemaattis-luonnontieteellisen ja humanistisen tiedekunnan yhdessä kieroon kasvattamaa äpärälasta. Äskeinen tuli noin pääpiirteissään latinistivaimoltani.
Suomessa on kauhisteltu Idols-ohjelman tuomariston kovuutta. Tuomaristo kun sanoo suoraan laulukyvyttömille, että he eivät osaa laulaa. Tuohtuneita ovat nuoret itse, nuorten vanhemmat ja Suuri Yleisö noin ylipäänsä.
En ota kantaa asian eettiseen puoleen, koska televisioviihteen etiikasta keskusteleminen on pitkälti eilispäivää. Se käytiin läpi jo Heikoin lenkki-ohjelman yhteydessä. Idols on vain saman jatkoa. On kuitenkin merkille pantavaa, että Idols ohjelman kaavassa on suorastaan kreikkalaisen draaman piirteitä. Ensin on kiusaus ( halu tulla poptähdeksi ), hybris ( liiallinen usko omiin kykyihin ) mistä seuraa rangaistus ( tuomaristo potkii kokelaan pihalle ). Uskoisin, että Aiskhylos ja kumppanit ovat omana aikanaan järkyttäneet yleisöään ihan yhtä lailla.
Älkää kiittäkö tästä lennokkaasta ajatelmasta minua, matemaattis-luonnontieteellisen ja humanistisen tiedekunnan yhdessä kieroon kasvattamaa äpärälasta. Äskeinen tuli noin pääpiirteissään latinistivaimoltani.
tiistai, lokakuu 07, 2003
Stasi-listan kertomaa
Sain pitkän odotusajan jälkeen käsiini Espanjan Sanomien Arto Ryynäsen kesäisen artikkelin "Stasi-listan neljä nimeä".
Kysehän on näistä 18 nimestä, jotka sisältävän listan presidentti Koivisto ja Supon silloinen päällikkö Tiitinen sulkivat kassakaappiin vuonna 1990. Lista on muhinut siellä nyt 13 vuotta ja vieläkään suomalaisilla ei ole ollut oikeutta tietää, ketkä myivät itsensä DDR:n tiedustelupalvelulle.
Ryynänen syyttää kuitenkin tilanteesta valtakunnan jälkisuomettuneista tilaa ja toimittajien valmiutta itsesensuuriin. Berliinin muuri on kaatunut jo kauan aikaa sitten, mutta korkeimmat muurit taitavatkin olla ihmisten mielissä. On ilmeistä, että näistä vasemman laidan vetäjistä suurin osa tuntee vieläkin jonkun asteista solidaarisuutta DDR:ää ja Neuvostoliittoa kohtaan, huolimatta niiden tekemistä terroriteoista omia kansalaisia vastaan. Jollekin suomalaiselle tietysti sellainen luku kuin vaikkapa 30 miljoonaa kuollutta on vain matemaattinen luku, kolmonen ja nolla. Vastuun ottaminen ja lähihistorian pyykin peseminen taitaa olla meille ylivoimaisen vaikeaa. Ellei meitä siihen pakoteta, niin sitten emme sitä myös tee.
Joskus toivoisin, että Suomi astuisi uralilaisesta hämäryydestä läntisten sivistysmaiden joukkoon. Helposti se ei tunnu käyvän. Jokainen tällainen pimitetty juttu vain vahvistaa sitä kuvaa, että Suomi kuuluu enemmän itään kuin länteen. Hallintokulttuuri ja yhteiskuntaelämä onkin täysin itäistä, ei lähelläkään niitä maita, joihin tässä on yritetty samaistua.
Tässä kuitenkin Ryynäsen artikkeli. Stasi-listan neljä nimeä olen itse lihavoinut.
Arto Ryynänen:
Espanjan Sanomat - kesänumero 2003
Stasi-listan neljä nimeä
Suomessa pyörii keskustelu 1970-luvusta ja suomettumisesta. Stasi-vakoilua epäillään, joskaan tuomioita ei ole, eikä vielä edes syytteitä. Menneisyydestä puhutaan myös Espanjassa, jossa on viime vuosina käyty tilintekoa paitsi Francon ajasta myös tuoreemmasta aikakaudesta eli 1980-luvulla sisäministeriöstä käsin johdetuista laittomista GAL-operaatioista. Molemmissa maissa lienee kyse kansallisesta itsetuntemuksesta, tarpeesta tehdä tilit selväksi
menneisyyden kanssa.
Miten jälkipyykkiä sitten pestään Suomessa? Viimeksi Helsingissä käydessäni tapasin muutamia vanhoja toimittajakollegoita. Kaupungissa pyöri samaan aikaan villi huhumylly presidentti Mauno Koiviston ja Supon ex-päällikkö Seppo Tiitisen vuonna 1990 kassakaappiin sulkeman listan suomalaisnimistä, joita epäillään yhteistyöstä DDR:n
tiedustelupalvelujen kanssa. Lista saatiin aikanaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA:lta.
Kävi selville, että kyseisen niin sanotun Stasi-listan koostumus on laajasti tiedossa suomalaisten toimittajien keskuudessa ja kaikkien keskeisten tiedotusvälineiden toimituksissa. Ei siis ole ollut vaikea päästä selville listan painavimmista nimistä. Arvelin, että piakkoin nimiä nähdään lehtien palstoilla ja lista myös tuodaan julkisuuteen.
Yllättäen näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kummallista vain on, että suomalaiset tiedotusvälineet eivät uskalla niitä paljastaa.
Ehkä kyse on jonkinlaisesta jälkisuomettumisesta - se ei siis päättynytkään kylmään sotaan. Suomalaistoimittajat myös valittavat oikeuslaitoksen viime aikoina muuttaneen tulkintaansa lehdistövapaudesta tiukempaan suuntaan, jonka seurauksena on käytännössä ollut sananvapauden rajoittaminen: lähdesuojaa on ryhdytty murtamaan ja tarkistettujakaan tietoja ei uskalleta julkistaa suurten korvausvaatimusten pelossa.
Maan suurin päivälehti Helsingin Sanomat (HS) vaati kyllä aluksi listojen julkistamista. Toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti
kolumnissaan "Kyllä tunkio pöyhien paranee" (HS 11.10.2002) laittamattomasti:
"Suomettuneessa Suomessa oli paljon mätää ja epätervettä. Ajan henki
haisee tänne asti niin, että toisinaan täytyy pidellä nenästään kiinni
tukevalla peukalo-etusormi-otteella. Nämä sosialismin ajajat, hyi
hitto, maansa myyjät ja hotsiminhin hoilottajat. Mutta eivät
pelkästään he. Ikävästi tuoksahtavat myös ne maton alle lakaisijat,
kassakaappeihin kätkijät, historian roskakorin himokäyttäjät, jotka
ovat sitä mieltä, ettei tunkio pöyhien parane." - Tällä Aittokoski viittasi listojen pääsulkijaan, Supon ex-päällikkö Tiitiseen.
Maaliskuussa saksankielinen suosikkilehteni Die Zeit julkaisi Suomesta laajan artikkelin, joka ei ollut erityisen mairitteleva. Otsikko oli Kuin kylmässä sodassa ja juttu kuvasi suojelupoliisin asemaa kaiken valvonnan ulkopuolella olevana tahona, valtiona valtiossa, mikä on näkynyt kouriintuntuvasti professori Alpo Rusin tapauksen yhteydessä. Jos puoletkin Die Zeitin tiedoista pitää paikkansa, Suomella on edessä paitsi vakava keskustelu suojelupoliisin roolista myös sen perusteellinen remontti henkilövaihdoksineen.
Vielä maaliskuun lopussa HS julkaisi Oslossa työskentelevän suomalaisen lääkärin Ari Lahden Supo-kriittisen kirjoituksen aiheesta. Lahti esitti vaatimuksen, joka tuntuu perustellulta: "Supon hallussa oleva nimilista Stasi-agenteista tulisi tietenkin julkistaa sen sijaan, että sitä nyt pimitetään kansallisen turvallisuuden varjolla."
Ei mennyt pitkään, kun HS:n pääkirjoitustoimittaja Pentti Sadeniemi torppasi Die Zeitin jutun ja piti sitä Suomelle vahingollisena. Sen jälkeen HS pani luukut kiinni Stasi-listoista.
Kysymys kuului keväällä, että kuinka pitkään suomalaisten toimittajien itsesensuuri pitää? Kyse ei ole vain historiasta, vaan valtiosihteeri Antti Satulin valitettavan poismenon jälkeen myös valtion turvallisuudesta, sillä Stasi-listoilla on ehdokkaita Satulin seuraajaksi UM:n valtiosihteerinä.
Listaa ei kuitenkaan saatu julkisuuteen. Niimpä päätin tutkia voisinko antaa ulkomailta käsin hieman tulitukea avoimuuden edistämiseksi isänmaassa. Eräs nykyiseen menoon melko perusteellisesti turhautunut toimittajakollegani loi minulle yhteyden lähteeseen, erääseen henkilöön, joka oli vuonna 1999 nähnyt omin silmin Koiviston-Tiitisen
listan nimet. Tämä on todennut olevansa valmis valaehtoisesti todistamaan oikeudessa. Sellaiseen pitää suhtautua tietysti aika vakavasti. Minulla on siis hyvin perusteltu syy uskoa, että lähde niin sanotusti pitää, vaikka en itse luonnollisesti ole alkuperäistä listaa nähnytkään. Niimpä päätin julkaista tämän kirjoituksen.
Lista heijastuu tietenkin vallan ylimpiin kammareihin - ei kai paperia muuten kassakaappiin olisi piilotettukaan. Kaveri oli sitä mieltä, että Koivisto on niin huolestunut asiasta sen takia, että monet listan nimistä kuuluvat hänen sekä ex-puoluejohtaja ja ex-pääministeri Sorsan keskeiseen ulkopoliittiseen valmistelukoneistoon. Lisäksi Koivisto -
ehkä Suomen älykkäimpänä nykypoliitikkona - tietää, että hän kantaa poliittisen vastuun listojen sulkemisesta vuonna 1990.
Koiviston pelastamat virkamiehet ja poliitikot ovat tietysti olleet hänen talutusnuorassaan. Erkki Tuomioja on hyvä esimerkki. Vuoti huippusalaisen asiakirjan (Zavidovo) ja Koivisto pelasti hänet. Pienessä maassa riippuvuusverkostot ovat tiheät.
Listan nähneen lähteen mukaan 18 nimen yllä on otsikko 'Seuraavia henkilöitä epäillään yhteistyöstä Stasin kanssa'. Nimistä neljä nousee ylitse muiden, eikä muilla liene suurta yhteiskunnallista merkitystä - niiden osalta Tiitisen vähättelevät lausunnot ovat kohdallaan.
Lähteen samoin kuin parin asiaa tuntevan toimittajan mielestä aineistomielessä kovin nimi on Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläs Kirsti Lintonen, joka on myös ollut 1980-luvulla Kalevi Sorsan ulkopoliittinen avustaja. Lintonen aloitti uransa diplomaattina Itä-Berliinissä DDR:ssä 1973-76.
Hyvänä kakkosena on alivaltiosihteeri Arto Mansala, joka on toiminut Suomen Saksan ja Venäjän suurlähettiläänä. Hänet tunnetaan ulkoasiainhallinnossa sosialidemokraattina, joka on presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalelan luottomies.
Kolmantena on poliittinen alivaltiosihteeri Jaakko Laajava, joka 1990-luvulla oli Suomen Washingtonin suurlähettiläs. Laajava oli aikanaan 1970-luvun alussa DDR:n tunnustamiskomitean hallituksessa,
samassa jonka varapuheenjohtajana toimi nykyinen presidentti Tarja Halonen. Selvyyden vuoksi todettakoon, että Halosen nimi ei ole listalla.
Selvyyden vuoksi todettakoon, että vakoiluepäilyistä löysässä hirressä roikotetun Alpo Rusin nimi ei ole lähteen mukaan listalla.
Kaikki kolme virkamiestä ovat ehdokkaita valtiosihteeriksi, ulkoministeriön ykkösvirkaan. Eiköhän kansalaisilla ole oikeus tietää, mitä hemmettiä tarkoittaa se, että he ovat CIA:n Stasi-listalla?
Lähteemme mukaan poliitikoista listan raskaimman sarjan nimi on entinen pääministeri Kalevi Sorsa. Eipä siis ole ihme, että Koivisto sulki listan, olihan Sorsa vuonna 1990 kaiken järjen mukaan todennäköisin SDP:n seuraava presidenttiehdokas.
Sorsan toiminnasta on olemassa paljon julkistakin tietoa. Lasse Lehtinen vihjaa kirjassaan Aatetta jaloa ja alhaista mieltä (2002), että Sosialistisen internationaalin (SI) aseriisuntapäätökset valmisteltiin yhteistyössä NKP:n kanssa. Sorsa sai kaipaamaansa luottamusta luovuttamalla asiakirjat NKP:n johdolle ennen niiden
käsittelyä SI:ssä. Kokeneet toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo puolestaan kirjoittivat jo vuonna 1985 teoksessa Kalevi Sorsan suuri rooli, että Sorsa oli vuonna 1981 toiminut tarmokkaasti SI:n kautta Neuvostoliiton suorittaman Afganistanin miehityksen kansainvälisen suuttumuksen hillitsemiseksi. Välit Saksan sosialidemokraatteihin alkoivat viiletä. "Sorsa meni liian pitkälle", toteaa KGB:n asiantuntija Oleg Gordievskyn ja Inga Rogatchin kirjassa Sokea peili (1996).
Listalla oleminen ei tietenkään ole osoitus syyllisyydestä yhteistyöhön Stasin kanssa. Jokainenhan on syytön ennenkuin toisin todistetaan. Ei siis ole lemassa mitään perusteltua syytä piilotella ja peitellä listaa ja pitää sitä vain harvojen ja valittujen lunttilappuna ja jopa mahdolisena käsikassarana.
Suomen kansalla on oikeus saada vihdoin selvyys asiaan, joka on ollut pitkään jo osittain julkinen salaisuus. Niimpä nyt on syytä julkistaa alkuperäinen Stasi-lista kokonaisuudessaan, aloittaa tutkimukset ja käydä prosessi läpi avoimuusperiaatteella.
Joku voi nyt esittää, että tasapuolisuuden ja -arvon takia olisi kohtuullista, että listan nimet saisivat tutkintavaiheessa
samanlaisen venytetyn käsittelyn kuin Alpo Rusi, mutta onhan toki niin, ettei kohtuuttomuuden jatkaminen ja toistaminen ole perusteltua edes tasapuolisuuden nimissä. Mikäli Stasi-lista tutkimuksiin käytetään suhteessa aikaa yhtä paljon kuin Rusin kohdalla, niihin menee aikaa vuosikausia. Supon laskuopin mukaan jopa 18 vuotta! Aikataulun on
oltava nopeampi, kyllä kai ne tutkimukset kaikkien osalta nyt ainakin vuoden aikana saadaan tehtyä?
Sen sijaan siitä on pidettävä kiinni, että nimet julkistetaan ja tutkimuksista tiedotetaan suomalaisille, jatkossa mieluimmin kuitenkin asiallisesti. Tiedon saaminen kansakunnan asioista kuuluu nykyaikaisen yhteiskunnan kansalaisten perusoikeuksiin.
Espanjalaislehdistön reippaaseen ja kovaankin debattiin tottuneena on tuskallista seurata, miten suomalainen media käsittelee näitä maalleen tietysti sinänsä vaikeita aiheita. Toistaiseksi ei mikään suomalaismedia tai kukaan toimittaja todellakaan ansaitse Pulitzer-palkintoa. Epäilen, ettei jatkossakaan, sillä Suomi näyttää olevan syvästi jälkisuomettunut maa - "lähellä Venäjää ja kaukana lännestä", kuten Die Zeit kirjoitti.
Toivottavasti tulevaisuus osoittaa, että ennustukseni ei pidä paikkaansa.
Sain pitkän odotusajan jälkeen käsiini Espanjan Sanomien Arto Ryynäsen kesäisen artikkelin "Stasi-listan neljä nimeä".
Kysehän on näistä 18 nimestä, jotka sisältävän listan presidentti Koivisto ja Supon silloinen päällikkö Tiitinen sulkivat kassakaappiin vuonna 1990. Lista on muhinut siellä nyt 13 vuotta ja vieläkään suomalaisilla ei ole ollut oikeutta tietää, ketkä myivät itsensä DDR:n tiedustelupalvelulle.
Ryynänen syyttää kuitenkin tilanteesta valtakunnan jälkisuomettuneista tilaa ja toimittajien valmiutta itsesensuuriin. Berliinin muuri on kaatunut jo kauan aikaa sitten, mutta korkeimmat muurit taitavatkin olla ihmisten mielissä. On ilmeistä, että näistä vasemman laidan vetäjistä suurin osa tuntee vieläkin jonkun asteista solidaarisuutta DDR:ää ja Neuvostoliittoa kohtaan, huolimatta niiden tekemistä terroriteoista omia kansalaisia vastaan. Jollekin suomalaiselle tietysti sellainen luku kuin vaikkapa 30 miljoonaa kuollutta on vain matemaattinen luku, kolmonen ja nolla. Vastuun ottaminen ja lähihistorian pyykin peseminen taitaa olla meille ylivoimaisen vaikeaa. Ellei meitä siihen pakoteta, niin sitten emme sitä myös tee.
Joskus toivoisin, että Suomi astuisi uralilaisesta hämäryydestä läntisten sivistysmaiden joukkoon. Helposti se ei tunnu käyvän. Jokainen tällainen pimitetty juttu vain vahvistaa sitä kuvaa, että Suomi kuuluu enemmän itään kuin länteen. Hallintokulttuuri ja yhteiskuntaelämä onkin täysin itäistä, ei lähelläkään niitä maita, joihin tässä on yritetty samaistua.
Tässä kuitenkin Ryynäsen artikkeli. Stasi-listan neljä nimeä olen itse lihavoinut.
Arto Ryynänen:
Espanjan Sanomat - kesänumero 2003
Stasi-listan neljä nimeä
Suomessa pyörii keskustelu 1970-luvusta ja suomettumisesta. Stasi-vakoilua epäillään, joskaan tuomioita ei ole, eikä vielä edes syytteitä. Menneisyydestä puhutaan myös Espanjassa, jossa on viime vuosina käyty tilintekoa paitsi Francon ajasta myös tuoreemmasta aikakaudesta eli 1980-luvulla sisäministeriöstä käsin johdetuista laittomista GAL-operaatioista. Molemmissa maissa lienee kyse kansallisesta itsetuntemuksesta, tarpeesta tehdä tilit selväksi
menneisyyden kanssa.
Miten jälkipyykkiä sitten pestään Suomessa? Viimeksi Helsingissä käydessäni tapasin muutamia vanhoja toimittajakollegoita. Kaupungissa pyöri samaan aikaan villi huhumylly presidentti Mauno Koiviston ja Supon ex-päällikkö Seppo Tiitisen vuonna 1990 kassakaappiin sulkeman listan suomalaisnimistä, joita epäillään yhteistyöstä DDR:n
tiedustelupalvelujen kanssa. Lista saatiin aikanaan Yhdysvaltojen tiedustelupalvelulta CIA:lta.
Kävi selville, että kyseisen niin sanotun Stasi-listan koostumus on laajasti tiedossa suomalaisten toimittajien keskuudessa ja kaikkien keskeisten tiedotusvälineiden toimituksissa. Ei siis ole ollut vaikea päästä selville listan painavimmista nimistä. Arvelin, että piakkoin nimiä nähdään lehtien palstoilla ja lista myös tuodaan julkisuuteen.
Yllättäen näin ei ole kuitenkaan käynyt. Kummallista vain on, että suomalaiset tiedotusvälineet eivät uskalla niitä paljastaa.
Ehkä kyse on jonkinlaisesta jälkisuomettumisesta - se ei siis päättynytkään kylmään sotaan. Suomalaistoimittajat myös valittavat oikeuslaitoksen viime aikoina muuttaneen tulkintaansa lehdistövapaudesta tiukempaan suuntaan, jonka seurauksena on käytännössä ollut sananvapauden rajoittaminen: lähdesuojaa on ryhdytty murtamaan ja tarkistettujakaan tietoja ei uskalleta julkistaa suurten korvausvaatimusten pelossa.
Maan suurin päivälehti Helsingin Sanomat (HS) vaati kyllä aluksi listojen julkistamista. Toimittaja Heikki Aittokoski kirjoitti
kolumnissaan "Kyllä tunkio pöyhien paranee" (HS 11.10.2002) laittamattomasti:
"Suomettuneessa Suomessa oli paljon mätää ja epätervettä. Ajan henki
haisee tänne asti niin, että toisinaan täytyy pidellä nenästään kiinni
tukevalla peukalo-etusormi-otteella. Nämä sosialismin ajajat, hyi
hitto, maansa myyjät ja hotsiminhin hoilottajat. Mutta eivät
pelkästään he. Ikävästi tuoksahtavat myös ne maton alle lakaisijat,
kassakaappeihin kätkijät, historian roskakorin himokäyttäjät, jotka
ovat sitä mieltä, ettei tunkio pöyhien parane." - Tällä Aittokoski viittasi listojen pääsulkijaan, Supon ex-päällikkö Tiitiseen.
Maaliskuussa saksankielinen suosikkilehteni Die Zeit julkaisi Suomesta laajan artikkelin, joka ei ollut erityisen mairitteleva. Otsikko oli Kuin kylmässä sodassa ja juttu kuvasi suojelupoliisin asemaa kaiken valvonnan ulkopuolella olevana tahona, valtiona valtiossa, mikä on näkynyt kouriintuntuvasti professori Alpo Rusin tapauksen yhteydessä. Jos puoletkin Die Zeitin tiedoista pitää paikkansa, Suomella on edessä paitsi vakava keskustelu suojelupoliisin roolista myös sen perusteellinen remontti henkilövaihdoksineen.
Vielä maaliskuun lopussa HS julkaisi Oslossa työskentelevän suomalaisen lääkärin Ari Lahden Supo-kriittisen kirjoituksen aiheesta. Lahti esitti vaatimuksen, joka tuntuu perustellulta: "Supon hallussa oleva nimilista Stasi-agenteista tulisi tietenkin julkistaa sen sijaan, että sitä nyt pimitetään kansallisen turvallisuuden varjolla."
Ei mennyt pitkään, kun HS:n pääkirjoitustoimittaja Pentti Sadeniemi torppasi Die Zeitin jutun ja piti sitä Suomelle vahingollisena. Sen jälkeen HS pani luukut kiinni Stasi-listoista.
Kysymys kuului keväällä, että kuinka pitkään suomalaisten toimittajien itsesensuuri pitää? Kyse ei ole vain historiasta, vaan valtiosihteeri Antti Satulin valitettavan poismenon jälkeen myös valtion turvallisuudesta, sillä Stasi-listoilla on ehdokkaita Satulin seuraajaksi UM:n valtiosihteerinä.
Listaa ei kuitenkaan saatu julkisuuteen. Niimpä päätin tutkia voisinko antaa ulkomailta käsin hieman tulitukea avoimuuden edistämiseksi isänmaassa. Eräs nykyiseen menoon melko perusteellisesti turhautunut toimittajakollegani loi minulle yhteyden lähteeseen, erääseen henkilöön, joka oli vuonna 1999 nähnyt omin silmin Koiviston-Tiitisen
listan nimet. Tämä on todennut olevansa valmis valaehtoisesti todistamaan oikeudessa. Sellaiseen pitää suhtautua tietysti aika vakavasti. Minulla on siis hyvin perusteltu syy uskoa, että lähde niin sanotusti pitää, vaikka en itse luonnollisesti ole alkuperäistä listaa nähnytkään. Niimpä päätin julkaista tämän kirjoituksen.
Lista heijastuu tietenkin vallan ylimpiin kammareihin - ei kai paperia muuten kassakaappiin olisi piilotettukaan. Kaveri oli sitä mieltä, että Koivisto on niin huolestunut asiasta sen takia, että monet listan nimistä kuuluvat hänen sekä ex-puoluejohtaja ja ex-pääministeri Sorsan keskeiseen ulkopoliittiseen valmistelukoneistoon. Lisäksi Koivisto -
ehkä Suomen älykkäimpänä nykypoliitikkona - tietää, että hän kantaa poliittisen vastuun listojen sulkemisesta vuonna 1990.
Koiviston pelastamat virkamiehet ja poliitikot ovat tietysti olleet hänen talutusnuorassaan. Erkki Tuomioja on hyvä esimerkki. Vuoti huippusalaisen asiakirjan (Zavidovo) ja Koivisto pelasti hänet. Pienessä maassa riippuvuusverkostot ovat tiheät.
Listan nähneen lähteen mukaan 18 nimen yllä on otsikko 'Seuraavia henkilöitä epäillään yhteistyöstä Stasin kanssa'. Nimistä neljä nousee ylitse muiden, eikä muilla liene suurta yhteiskunnallista merkitystä - niiden osalta Tiitisen vähättelevät lausunnot ovat kohdallaan.
Lähteen samoin kuin parin asiaa tuntevan toimittajan mielestä aineistomielessä kovin nimi on Suomen Etelä-Afrikan suurlähettiläs Kirsti Lintonen, joka on myös ollut 1980-luvulla Kalevi Sorsan ulkopoliittinen avustaja. Lintonen aloitti uransa diplomaattina Itä-Berliinissä DDR:ssä 1973-76.
Hyvänä kakkosena on alivaltiosihteeri Arto Mansala, joka on toiminut Suomen Saksan ja Venäjän suurlähettiläänä. Hänet tunnetaan ulkoasiainhallinnossa sosialidemokraattina, joka on presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalelan luottomies.
Kolmantena on poliittinen alivaltiosihteeri Jaakko Laajava, joka 1990-luvulla oli Suomen Washingtonin suurlähettiläs. Laajava oli aikanaan 1970-luvun alussa DDR:n tunnustamiskomitean hallituksessa,
samassa jonka varapuheenjohtajana toimi nykyinen presidentti Tarja Halonen. Selvyyden vuoksi todettakoon, että Halosen nimi ei ole listalla.
Selvyyden vuoksi todettakoon, että vakoiluepäilyistä löysässä hirressä roikotetun Alpo Rusin nimi ei ole lähteen mukaan listalla.
Kaikki kolme virkamiestä ovat ehdokkaita valtiosihteeriksi, ulkoministeriön ykkösvirkaan. Eiköhän kansalaisilla ole oikeus tietää, mitä hemmettiä tarkoittaa se, että he ovat CIA:n Stasi-listalla?
Lähteemme mukaan poliitikoista listan raskaimman sarjan nimi on entinen pääministeri Kalevi Sorsa. Eipä siis ole ihme, että Koivisto sulki listan, olihan Sorsa vuonna 1990 kaiken järjen mukaan todennäköisin SDP:n seuraava presidenttiehdokas.
Sorsan toiminnasta on olemassa paljon julkistakin tietoa. Lasse Lehtinen vihjaa kirjassaan Aatetta jaloa ja alhaista mieltä (2002), että Sosialistisen internationaalin (SI) aseriisuntapäätökset valmisteltiin yhteistyössä NKP:n kanssa. Sorsa sai kaipaamaansa luottamusta luovuttamalla asiakirjat NKP:n johdolle ennen niiden
käsittelyä SI:ssä. Kokeneet toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo puolestaan kirjoittivat jo vuonna 1985 teoksessa Kalevi Sorsan suuri rooli, että Sorsa oli vuonna 1981 toiminut tarmokkaasti SI:n kautta Neuvostoliiton suorittaman Afganistanin miehityksen kansainvälisen suuttumuksen hillitsemiseksi. Välit Saksan sosialidemokraatteihin alkoivat viiletä. "Sorsa meni liian pitkälle", toteaa KGB:n asiantuntija Oleg Gordievskyn ja Inga Rogatchin kirjassa Sokea peili (1996).
Listalla oleminen ei tietenkään ole osoitus syyllisyydestä yhteistyöhön Stasin kanssa. Jokainenhan on syytön ennenkuin toisin todistetaan. Ei siis ole lemassa mitään perusteltua syytä piilotella ja peitellä listaa ja pitää sitä vain harvojen ja valittujen lunttilappuna ja jopa mahdolisena käsikassarana.
Suomen kansalla on oikeus saada vihdoin selvyys asiaan, joka on ollut pitkään jo osittain julkinen salaisuus. Niimpä nyt on syytä julkistaa alkuperäinen Stasi-lista kokonaisuudessaan, aloittaa tutkimukset ja käydä prosessi läpi avoimuusperiaatteella.
Joku voi nyt esittää, että tasapuolisuuden ja -arvon takia olisi kohtuullista, että listan nimet saisivat tutkintavaiheessa
samanlaisen venytetyn käsittelyn kuin Alpo Rusi, mutta onhan toki niin, ettei kohtuuttomuuden jatkaminen ja toistaminen ole perusteltua edes tasapuolisuuden nimissä. Mikäli Stasi-lista tutkimuksiin käytetään suhteessa aikaa yhtä paljon kuin Rusin kohdalla, niihin menee aikaa vuosikausia. Supon laskuopin mukaan jopa 18 vuotta! Aikataulun on
oltava nopeampi, kyllä kai ne tutkimukset kaikkien osalta nyt ainakin vuoden aikana saadaan tehtyä?
Sen sijaan siitä on pidettävä kiinni, että nimet julkistetaan ja tutkimuksista tiedotetaan suomalaisille, jatkossa mieluimmin kuitenkin asiallisesti. Tiedon saaminen kansakunnan asioista kuuluu nykyaikaisen yhteiskunnan kansalaisten perusoikeuksiin.
Espanjalaislehdistön reippaaseen ja kovaankin debattiin tottuneena on tuskallista seurata, miten suomalainen media käsittelee näitä maalleen tietysti sinänsä vaikeita aiheita. Toistaiseksi ei mikään suomalaismedia tai kukaan toimittaja todellakaan ansaitse Pulitzer-palkintoa. Epäilen, ettei jatkossakaan, sillä Suomi näyttää olevan syvästi jälkisuomettunut maa - "lähellä Venäjää ja kaukana lännestä", kuten Die Zeit kirjoitti.
Toivottavasti tulevaisuus osoittaa, että ennustukseni ei pidä paikkaansa.
maanantai, lokakuu 06, 2003
Sana saudeista
Posti toi National Geographicin. Onko kyseessä yhteensattuma, vai olisikohan tietty asia juuri nyt tapetilla. Sekä edellisen viikon Suomen Kuvalehti että National Geographic ovat omistaneet palstatilaa joko Saudi-Arabian kulttuurille tai saudien systeemiä kritisoiville kirjoille.
Muistaakseni Suomen Kuvalehdessä kerrottiin mm. "Crisis of Islam" -teoksesta. Siihen tahtoisin kyllä tutustua.
Saattaa olla, että amerikkalaisten yhteistyökumppani Saudi-Arabia voi osoittautua pettymykseksi. Saudien johtavan luokan korruptio on vertaansa vailla. Paha kyllä monissa muslimimaissa oligarkian tai itsevaltiuden vaihtoehto ei ole demokratia vaan islamismi.
Seuraavan kerran kun suomalaiset pällistelevät Lännen ( lue: USA ) öljyn himoa niin tahtoisin kysyä teiltä, kuinka paljon olisitte itse valmiita maksamaan bensiinilitrasta? Kysymys koskee luonnollisestikin Hesan ulkopuolella asuvia, jotka eivät pääse apostolinkyydillä työpaikoilleen.
Posti toi National Geographicin. Onko kyseessä yhteensattuma, vai olisikohan tietty asia juuri nyt tapetilla. Sekä edellisen viikon Suomen Kuvalehti että National Geographic ovat omistaneet palstatilaa joko Saudi-Arabian kulttuurille tai saudien systeemiä kritisoiville kirjoille.
Muistaakseni Suomen Kuvalehdessä kerrottiin mm. "Crisis of Islam" -teoksesta. Siihen tahtoisin kyllä tutustua.
Saattaa olla, että amerikkalaisten yhteistyökumppani Saudi-Arabia voi osoittautua pettymykseksi. Saudien johtavan luokan korruptio on vertaansa vailla. Paha kyllä monissa muslimimaissa oligarkian tai itsevaltiuden vaihtoehto ei ole demokratia vaan islamismi.
Seuraavan kerran kun suomalaiset pällistelevät Lännen ( lue: USA ) öljyn himoa niin tahtoisin kysyä teiltä, kuinka paljon olisitte itse valmiita maksamaan bensiinilitrasta? Kysymys koskee luonnollisestikin Hesan ulkopuolella asuvia, jotka eivät pääse apostolinkyydillä työpaikoilleen.
lauantai, lokakuu 04, 2003
Poliittisen tuulen vielä puhaltaessa
Mainittakoon vielä Vuoden Vellihousupalkinnon saaja, pääministeri Matti Vanhanen. EU:n perustuslakia aletaan pian laatia ja puolustuskuviotkin menevät uusiksi, mutta "Suomella ei silti ole kiirettä" pohtia ratkaisujaan. Mitähän tämä mahtaa olla suomeksi? Että Suomi siis voi lykätä Natoon pyrkimistään / EU:n yhteispuolustukseen menemistään esimerkiksi seuraaviin eduskuntavaaleihin asti? Tai niiden yli? Odotammeko siihen saakka, että suomalaiset saavat kylmän sotansa sodittua Amerikan Yhdysvaltojen kanssa? Jos tätä jäämme odottamaan, niin siitä vasta tuleekin helvetin pitkä odotus.
Anteeksi vaan ihmiset, en tiedä mistä te äänestitte, kun kansa äänesti EU:iin liittymisestä, mutta minä annoin KYLLÄ-ääneni täysin tietoisena siitä, että integroituminen tulee ajan myötä yhä syvenemään. Tiesin aiotusta yhteisvaluutasta, unionin laajentumistavoitteista ja puolustusyhteistyönkin mahdollisuudesta. Uskoakseni jokainen suomalainen tiesi nämä samat asiat. Missä ongelma sitten piilee? Joko ollaan mukana unionissa tai sitten ei olla. Välimuotoa ei ole. Kansa on aikoinaan äänestänyt unioniin menemisen puolesta - päättäjät tehkööt johtopäätöksensä.
Mainittakoon vielä Vuoden Vellihousupalkinnon saaja, pääministeri Matti Vanhanen. EU:n perustuslakia aletaan pian laatia ja puolustuskuviotkin menevät uusiksi, mutta "Suomella ei silti ole kiirettä" pohtia ratkaisujaan. Mitähän tämä mahtaa olla suomeksi? Että Suomi siis voi lykätä Natoon pyrkimistään / EU:n yhteispuolustukseen menemistään esimerkiksi seuraaviin eduskuntavaaleihin asti? Tai niiden yli? Odotammeko siihen saakka, että suomalaiset saavat kylmän sotansa sodittua Amerikan Yhdysvaltojen kanssa? Jos tätä jäämme odottamaan, niin siitä vasta tuleekin helvetin pitkä odotus.
Anteeksi vaan ihmiset, en tiedä mistä te äänestitte, kun kansa äänesti EU:iin liittymisestä, mutta minä annoin KYLLÄ-ääneni täysin tietoisena siitä, että integroituminen tulee ajan myötä yhä syvenemään. Tiesin aiotusta yhteisvaluutasta, unionin laajentumistavoitteista ja puolustusyhteistyönkin mahdollisuudesta. Uskoakseni jokainen suomalainen tiesi nämä samat asiat. Missä ongelma sitten piilee? Joko ollaan mukana unionissa tai sitten ei olla. Välimuotoa ei ole. Kansa on aikoinaan äänestänyt unioniin menemisen puolesta - päättäjät tehkööt johtopäätöksensä.
perjantai, lokakuu 03, 2003
Hirmuinen "Uuesaa"
Arvoisissa poliitikoissamme on jäänyt ihmetyttämään eräs asia. Kuuntelin taannoista eduskuntakeskustelua EU:n uudesta perustuslaista. Kaipa se oli aika ennakoitavissa olevaa. Poliitikot ovat kuin huomispäivän sää: suhteellisen helposti ennustettavissa mitä sieltä milloinkin tulee. Vasemmistoliitto ja vihreät puhuvat yhtä, kokoomus toista ja hallitus kolmatta. Ihmettelinpä vain, kuinka vasemmistoliittolaiset - ja vihreät - onnistuvat joka keskustelussa ymppäämään puheeseensa mukaan "Uuesaan" ja yksinapaisen maailman kauhut. Ainakin kerran tämä onnistuu. Keskusteltiin sitten mistä hyvänsä, niin USA on keskustelussa mukana. Ei tietenkään asiallisessa mielessä, vaan provosoivasti heitettynä. Niin kuin keskiajan pappismiehet pelottelivat uppiniskaista kirkkokansaa Saatanalla. Varmasti vaikka keskustelun alla olisi eduskunnan huussi ja sen kunnostaminen, saataisiin mukaan se "Uuesaa".
Joskus totta vieköön toivoisin, että "Uuesaa" olisi itäinen naapurimme Venäjän sijaan. Kas kun "Uuesaassa" silti jotkut asiat tuntuvat toimivan paremmin. Kun amerikkalainen kyllästyy sotaan tai kun se muuttuu hänen mielestään liian kalliiksi, äänestetään sotaa halunnut presidentti ulos ja sota loppuu. Systeemi toimii. Itäisessä naapurissamme sen sijaan asiat ovat hiukan toisin. Sota Tsetsheniassa on kallis, etenkin köyhyysrajalla sinnittelevälle venäläiselle kansalle, mutta epäilenpä, tarjotaanko Putinin vaihtoehdoksi mitään todellista. Tai voisiko venäläinen äänestäjä vaikuttaa sodan lopettamiseen millään tavalla.
On epävarmaa istuuko Bush nuorempi toista kautta Valkoisessa talossa. Suomalaisten kannalta se on samantekevää. Meillehän ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: huono Yhdysvaltain presidentti ja vielä huonompi Yhdysvaltain presidentti. Pitkin hampain voimme tietysti myöntää vaikkapa 20 vuoden kuluttua, että tämä tai tuo Yhdysvaltain presidentti oli sittenkin ihan kunnon mies, mutta nykyisyyden kanssahan sillä ei ole mitään tekemistä.
Suomalainen älymystö - mikäli sellaisesta voi puhua - elää aina hetkessä. Sillä ei ole ollut eikä ole edelleenkään mitään kykyä arvioida ennakoiden toisen pelaajan siirtoja, niin kuin shakissa pitäisi tehdä. Kaiken kaikkiaan olen valmis julistamaan koko käsitteen oksymoroniksi.
Arvoisissa poliitikoissamme on jäänyt ihmetyttämään eräs asia. Kuuntelin taannoista eduskuntakeskustelua EU:n uudesta perustuslaista. Kaipa se oli aika ennakoitavissa olevaa. Poliitikot ovat kuin huomispäivän sää: suhteellisen helposti ennustettavissa mitä sieltä milloinkin tulee. Vasemmistoliitto ja vihreät puhuvat yhtä, kokoomus toista ja hallitus kolmatta. Ihmettelinpä vain, kuinka vasemmistoliittolaiset - ja vihreät - onnistuvat joka keskustelussa ymppäämään puheeseensa mukaan "Uuesaan" ja yksinapaisen maailman kauhut. Ainakin kerran tämä onnistuu. Keskusteltiin sitten mistä hyvänsä, niin USA on keskustelussa mukana. Ei tietenkään asiallisessa mielessä, vaan provosoivasti heitettynä. Niin kuin keskiajan pappismiehet pelottelivat uppiniskaista kirkkokansaa Saatanalla. Varmasti vaikka keskustelun alla olisi eduskunnan huussi ja sen kunnostaminen, saataisiin mukaan se "Uuesaa".
Joskus totta vieköön toivoisin, että "Uuesaa" olisi itäinen naapurimme Venäjän sijaan. Kas kun "Uuesaassa" silti jotkut asiat tuntuvat toimivan paremmin. Kun amerikkalainen kyllästyy sotaan tai kun se muuttuu hänen mielestään liian kalliiksi, äänestetään sotaa halunnut presidentti ulos ja sota loppuu. Systeemi toimii. Itäisessä naapurissamme sen sijaan asiat ovat hiukan toisin. Sota Tsetsheniassa on kallis, etenkin köyhyysrajalla sinnittelevälle venäläiselle kansalle, mutta epäilenpä, tarjotaanko Putinin vaihtoehdoksi mitään todellista. Tai voisiko venäläinen äänestäjä vaikuttaa sodan lopettamiseen millään tavalla.
On epävarmaa istuuko Bush nuorempi toista kautta Valkoisessa talossa. Suomalaisten kannalta se on samantekevää. Meillehän ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa: huono Yhdysvaltain presidentti ja vielä huonompi Yhdysvaltain presidentti. Pitkin hampain voimme tietysti myöntää vaikkapa 20 vuoden kuluttua, että tämä tai tuo Yhdysvaltain presidentti oli sittenkin ihan kunnon mies, mutta nykyisyyden kanssahan sillä ei ole mitään tekemistä.
Suomalainen älymystö - mikäli sellaisesta voi puhua - elää aina hetkessä. Sillä ei ole ollut eikä ole edelleenkään mitään kykyä arvioida ennakoiden toisen pelaajan siirtoja, niin kuin shakissa pitäisi tehdä. Kaiken kaikkiaan olen valmis julistamaan koko käsitteen oksymoroniksi.
Sisäinen lapseni on kuollut, eläköön aikuinen!
Pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä? Jos tuon edellisen testin tulos olisi kohdallani tuottanut tulokseksi 2-vuotiaan henkisen tason, en olisi ollenkaan imarreltu. Päinvastoin se olisi minusta luonnotonta. Miten se taas menikään, imbesillin ja debiilin määritelmät? Millaisilla henkisillä ikävuosilla olivatkaan varustettuja?
Eräs asia, mitä nykyisin ei tunnuta tajuavan on se, että aikuisenakin voi olla hauskaa.
Pitäisikö minun tuntea syyllisyyttä? Jos tuon edellisen testin tulos olisi kohdallani tuottanut tulokseksi 2-vuotiaan henkisen tason, en olisi ollenkaan imarreltu. Päinvastoin se olisi minusta luonnotonta. Miten se taas menikään, imbesillin ja debiilin määritelmät? Millaisilla henkisillä ikävuosilla olivatkaan varustettuja?
Eräs asia, mitä nykyisin ei tunnuta tajuavan on se, että aikuisenakin voi olla hauskaa.
torstai, lokakuu 02, 2003
My inner child is forty-five years old!
I've never really liked children, not even when I
was one. I want things neat, ordered, and
adult--fine wine instead of french fries, pina
coladas by the pool instead of beach sand
between my toes. Now if only my fellow adults
would stop acting like such, well, children!
How Old is Your Inner Child?
brought to you by Quizilla
Kuinka moni tuntee piston omatunnossaan luettuaan tämän jutun?
Vanhojen kanssa juteltuani olen alkanut arvostaa heidän nuoruutensa pelonsekaista kunnioitusta puhelinta kohtaan. Puhelinta veivattiin hyvin varovasti, siihen sanottiin halujaa ja puhuttiin korostetun selkeästi kuin kieli keskellä suuta. Mutta sitten jotakin tapahtui. Alle sadan vuoden kuluttua puhelimen kunnioitus oli muisto vain. Alkuasukkaat eivät enää ihmettele lasihelmiä, kun niitä on jo useammassa laivassa heille tuotu.
Iltasanomien keskustelupalstalta saa aika hyvin tietoonsa sen, millaiset asiat kansalaisia huolestuttavat. Lasten kasvatukseen liittyvät probleemit dominoivat keskustelukenttää. Niistä naisväki saa aina aiheen muhevaan riitaan. Ei meidän lapset koskaan, mutta näkisittepä ne naapurin.. USA:n sättiminen on myös suosittu huvi. Se onkin hauska tapa purkaa myöhäisteini-iän isäkapinaa, jota ei enää kehtaa omaan isäänsä kohdistaa. Lipponen ja USA toimivat mainioina korvikkeina. Lipponen on vähän niin kuin koko kansan Isäukko, jämäkkä ja päättäväinen, jonka suuri ja vankka olemuskin jo saa vegehippiäiset takajaloilleen.
Ja nyt meille esitellään Puhelinterroristit! Nuo häikäilemättömät oman aikamme rikolliset. Onko sinullakin jo oma Puhelinterroristi? Ei tarvitse meidän turkistarhattomien jäädä ihan ulkopuolelle, kyllä meitäkin vainoavat terroristit. Inttikaveri, joka soittaa joka lauantai kello kaksi yöllä sokeltaen, kuinka hyvä jätkä olen ( miksei se sano sitä koskaan selvinpäin? ) ja anoppi, joka säännöllisesti kymppiuutisten aikaan soittaa sanoakseen, että huomenna on kylmä päivä ja pukekaa lapset kunnolla. Inttikaverin ja anopin puheluissa ärsyttävintä on se, että sanoma on aina sama, se ei koskaan muutu. Kuten ei myöskään puhelinsoiton ajankohta.
Vanhojen kanssa juteltuani olen alkanut arvostaa heidän nuoruutensa pelonsekaista kunnioitusta puhelinta kohtaan. Puhelinta veivattiin hyvin varovasti, siihen sanottiin halujaa ja puhuttiin korostetun selkeästi kuin kieli keskellä suuta. Mutta sitten jotakin tapahtui. Alle sadan vuoden kuluttua puhelimen kunnioitus oli muisto vain. Alkuasukkaat eivät enää ihmettele lasihelmiä, kun niitä on jo useammassa laivassa heille tuotu.
Iltasanomien keskustelupalstalta saa aika hyvin tietoonsa sen, millaiset asiat kansalaisia huolestuttavat. Lasten kasvatukseen liittyvät probleemit dominoivat keskustelukenttää. Niistä naisväki saa aina aiheen muhevaan riitaan. Ei meidän lapset koskaan, mutta näkisittepä ne naapurin.. USA:n sättiminen on myös suosittu huvi. Se onkin hauska tapa purkaa myöhäisteini-iän isäkapinaa, jota ei enää kehtaa omaan isäänsä kohdistaa. Lipponen ja USA toimivat mainioina korvikkeina. Lipponen on vähän niin kuin koko kansan Isäukko, jämäkkä ja päättäväinen, jonka suuri ja vankka olemuskin jo saa vegehippiäiset takajaloilleen.
Ja nyt meille esitellään Puhelinterroristit! Nuo häikäilemättömät oman aikamme rikolliset. Onko sinullakin jo oma Puhelinterroristi? Ei tarvitse meidän turkistarhattomien jäädä ihan ulkopuolelle, kyllä meitäkin vainoavat terroristit. Inttikaveri, joka soittaa joka lauantai kello kaksi yöllä sokeltaen, kuinka hyvä jätkä olen ( miksei se sano sitä koskaan selvinpäin? ) ja anoppi, joka säännöllisesti kymppiuutisten aikaan soittaa sanoakseen, että huomenna on kylmä päivä ja pukekaa lapset kunnolla. Inttikaverin ja anopin puheluissa ärsyttävintä on se, että sanoma on aina sama, se ei koskaan muutu. Kuten ei myöskään puhelinsoiton ajankohta.
keskiviikko, lokakuu 01, 2003
Tasa-arvoa ja muuta kaunista arvostavana miehenä en silti voi olla puuttumatta isosiskon viimeisimpiin postauksiin. Kyseessä on isosiskon kommentti piispanvaalista, jossa on kolme ehdokasta. Yksi ehdokas on naispuolinen. Jos toinen kahdesta miespuolisesta tulee valituksi virkaan, niin onko se määritelmän mukaan automaattisesti naisia syrjivää? Eikö voisi mitenkään olla mahdollista, että kolmesta piispakandidaatista viran sai se, joka sen ansioidensa ja ominaisuuksiensa perusteella ansaitsi? Onko olemassa mitään todisteita siitä, että naisehdokas tuli hylätyksi juuri naiseutensa vuoksi? Oliko hän ylivoimaisesti pätevin?
Täytyy vain toivoa, että pyrkyrityypit eivät pilaa tasa-arvon asiaa pitämällä jokaista naista, joka jää valitsematta johonkin virkaan, automaattisesti syrjittynä ja sorrettuna. Koska emmeköhän kaikki kuitenkin ole yhtä mieltä siitä, että paras voittakoon? Vai olemmeko?
Täytyy vain toivoa, että pyrkyrityypit eivät pilaa tasa-arvon asiaa pitämällä jokaista naista, joka jää valitsematta johonkin virkaan, automaattisesti syrjittynä ja sorrettuna. Koska emmeköhän kaikki kuitenkin ole yhtä mieltä siitä, että paras voittakoon? Vai olemmeko?
